Kuva ja ääni ne yhteen soppii...

Suurin osa on varmasti kohdannut jonkinasteisia kuvan ja äänen yhteisteoksia myös musiikkivideoiden, elokuvien ja muiden ilmeisten esimerkkien ulkopuolella. Harmittavan usein kyse on kokonaisuudesta, jossa toinen puoli edustaa tekijänsä varsinaista osaamisaluetta ja toinen on lähinnä jotain päälleliimattua ekstraa. Perusesimerkkinä tästä on ambient-settien taustalla pyöritetyt BBC-luontodokumentit, jotka joskus toki esteettisyytensä takia sopivat ihan mukavasti ja tuovat väriä pimeään tilaan. Nämä ovat kuitenkin ekstraa ihan sanan varsinaisessa merkityksessä eivätkä esiintyjät varmaankaan koe niiden olevan kovin suurena osana heidän tarjoamaansa kokonaisuutta. Sama pätee ehkä synkempien piirien tapaan pyörittää vanhoja sotadokumentteja tai kauhuleffoja taustakankaalla.

Silloin kun kyse on artistien itsensä kasaamista paketeista, tulee tekijän osaamisen raja helposti vastaan. Musiikkinsa lisäksi esiintyjä on pistänyt sekaisin joukon kivoja pätkiä jotta yleisöllä olisi muutakin tuijotettavaa kuin laptopin taakse linnottautunut äänimaakari. Aika usein nämä jäävät todella naiivin alleviivaavien kontrastien käyttöön tai täyteen mitäänsanomattomuuteen. Toisinaan teollisemman metelin puolella näkee väsyneitä shokeeraamisyrityksiä keskitysleirikollaaseilla - tai jotain oman kesto"suosikkini” kaltaista, eli sätkivän pikkulinnun ja päästäisen päälle ejakuloimiseen perustuvan taidepläjäyksen. Kaiken kaikkiaan usein tyydytään joko helppoon arkistomateriaalien pintakäyttöön tai sitten ei vain oikein osata toteuttaa omalla kameralla/editointisoftalla sitä mahdollisesti hyvääkin idea jota ajetaan takaa. Onko tällä mitään väliä, eli onko äärisurkeudet poislukien video pelkkää plussaa muttei sinänsä keskinkertaisenakaan miinusta jos musiikki kuitenkin toimii?

Toista laitaa edustavat sitten kuva- tai videoteokset joihin on lisätty ääni. Näiden kahden elementin tekijät eivät usein ole sama henkilö ja on varmasti runsaasti esimerkkejä niin onnistuneista kollaboraatioista kuin galleriaesitystä “elävöittävistä” äänimössöistäkin mutten juurikaan osaa eritellä näitä tarkemmin. Jaksan jostain syystä todella harvoin keskittyä videoteoksiin missään gallerioissa ellei esitys ole aivan lyhyt tai katselutila erityisen toimiva. Tämä saattaa toki johtua siitä, että yleensä saan itseni helpoiten raahattua katsomaan lähtökohtaisesti jotain muuta – useimmiten valokuvaa – ja videot jäävät jotenkin ylimääräisen tuntuisiksi. Kävin äskettäin katsomassa Valokuvataiteen museon näyttelyn johon kuului myös Sini Pelkin kolmen videoteoksen kokonaisuus Statue – Concealment – Ceremony. Kahdessa näistä oli ääni mukana, mutta tekijöiden nimet katosivat jo kauan sitten mielestäni. Statue – joka oli alkuihmettelystäni huolimatta varsin tyylikäs teos – jäi mieleen suhteellisen toimivana yhdistelmänä, vaikkakaan mistään suuresta vaikutuksesta ei voi vielä puhua. Ambient-meininki oli hienosti yhdessä kuvan kanssa pari ensimmäistä minuuttia mutta sitten töksähti jotenkin oudosti eri suuntaan. Musiikki kuitenkin tuki kokonaisuutta, eli pelkkä kuva olisi jättänyt huomattavasti kylmemmäksi.

Hyviä esimerkkejä löytyy paljonkin erityisesti silloin, jos kuvasta keikalla vastaa taitava VJ joka on samalla aallonpituudella esiintyjien kanssa. Tässä blogissakin on kehuttu myös vaikka Lucky Dragonsin kuvankäyttöä sekä Rihmaston seuraamisesta hypnoottisempaa tehnyttä tuplaprojisointia. Sitä kuitenkin toivoisi näkevänsä enemmän tilanteita, joissa kaksi oman alansa taitajaa – muusikko ja kuvataiteilija – löisivät viisaat päänsä yhteen ja tekisivät koko paketin kunnollisena kollaboraationa.

P.S. Aito tekotaiteellinen valokuva on sekä vino että mustavalkoinen

All in Satan!

Enpä ole koskaan ennen tainnut osallistua levyn ennakkokuuntelutilaisuuteen ja tällä kertaa kyseessä oli vielä levy, jonka ilmestymisestä en varmaan ollut edes kuullut kuin paria päivää ennen. Kyseessä oli Beheritin kiirastorstaina julkaistava uutuus. Jos yllättäen jollekin lukijoista suomalainen black metal ei ole tuttua, Beherit muistetaan siis lähinnä 1990-luvun alun omaperäisestä mustasta metelistä jonka jälkeen suunta vaihtuikin minimalistiseen ambientiin* ja pian pääpiru soittikin joHC-teknoa bileissä DJ Gamman nimellä. Mitään edellämainituista en erityisen hyvin tunne, vaikka Drawing Down the Moon (1993) taisi levyhyllyssä jonkin aikaa joskus ollakin. Koska "yhtyeen" ura on ollut ennen kaikkea erikoinen, oli kiinnostavaa kuulla, että tämä pitkän tauon jälkeen saatava julkaisu olisi taas metallia.

Paikalle Lauttasaaren ravintola Lystiin 26.4. oli saapunut minun ja toverini lisäksi runsas joukko perinteisiin vetimiin pukeutuneita hevimiehiä mutta mistään megatapahtumasta ei ehkä voi puhua. Ajatus jonkin uuden levyn kuuntelemisesta yhden, kahden tai kolmen oluen kera puhutteli kyllä jo ihan alusta saakka, eikä se, ettei levy tehnyt erityisen suurta vaikutusta tuntunut lainkaan pettymykseltä. Beherit on siis teemallisesti ja myös osin musiikillisesti palannut jonnekin 80-luvun loppupuolelle alleviivatun punkahtavan yksinkertaisten riffien ja Suck My Blood -henkisten biisinnimien pariin. Tämä on toki ihan hauskaakin jos siihen jaksaa suhtautua oikealla tavalla. Musiikin puolesta tuo meininki ei ole koskaan erityisemmin purrut, mutta joukossa oli paljon hyvääkin. Tuotantopuoli oli purevaa mitä nyt äänentoiston pohjalta pystyi päättelemään, outro oli hieno ja ne vähät kohdat joissa simppeleitä riffejä koristettiin kummallisilla leadeilla ainakin herättivät kiinnostusta. Paljoa muuta ei kyllä tällä kertaa mieleen jäänyt, paitsi että olut maksoi siedettävät 3,5e ja oli maukasta. Tietysti ajatukset siirtyivät taas hetkeksi siihen, mitä tunnelmallinen metalli voisi maailmalle vielä tarjota kunhan tekijöitä ilmaantuisi...

*Ei, ei siis mitään Mortiis-soittelua ja mystisten linnojen kellareita vaan oikeasti kummallista kamaa mikäli oikein muistan.

Tuvaa ja mikrotonaalisuutta

Viikko sitten Tyva Kyzy, kenties ainoa kansainvälisesti tunnettu kurkkulaulunaisyhtye, esiintyi Pitäjänmäessä paloturvallisuusmääräyksiä uhmaavan täydelle salille. Taas yksi sulka aktiivisen kurkkulauluyhdistyksen hattuun! Postilaatikosta taasen kolahti 31-sävelisen Fokker-urun 50-vuotisjuhlalevy. Juhla oli kylläkin jo kymmenisen vuotta sitten, mutta musiikki ei onneksi tässä suhteessa pääse vanhentumaan.

Pitskun kulttuurikirkko ei nimestään huolimatta palvele Jumalaa vaan tämä entinen kyläkirkkorakennus on tätä nykyä asuin- ja konserttikäytössä - kiitos paljolti tiettyjen aktiivisten pitäjänmäkeläisten. Tila on kodikas puutalo, jonka pieneen saliin Tyva Kyzy veti perjantaina 13.3. ehkä reilut sata henkeä nauttimaan Suomea alati laajemmin valloittavasta kurkkulaulusta. Yhtyeen esitys oli kauttaaltaan suhteellisen showmainen ja mukaan mahtui perinteisten kurkkulaulutyylien esittelyjen lisäksi kilpalaulantaa, eläinten äänten matkimista ja muutama muukin soitin kuin tutut kaksikieliset jousisoittimet (Igil). Merkittävä osa esityistä lauluista oli kurkkulaulutonta kansanmusiikkia, mikä ei sinänsä haitannut koska on ylipäätään hauska kuulla muutakin kuin sitä kaikkein tutuinta tuvalaista. Usein entuudestaan tuntemattomankin kurkkulauluyhtyeen konsertissa saattaa kuulla ties kuinka monta tuttua, oletettavasti Tuvassa vakaan perinneaseman saavuttanutta kappaletta.

Konsertin ensimmäinen puoliaika (välissä oli kahvitauko!) oli ajoittain hieman turhankin monimuotoista, erityisesti vauhdikkaampien duurirallien osalta. Toinen puoliaika alkoi yhtyeen managerin (?) soolona esittämästä tyylikkään minimaalisesta Igil-kappaleesta, jonka lopussa hänkin myös hieman lauloi. Selvästi yhtyettä vähäisemmällä vaikutuksella, tosin. Tämän jälkeen Tuvan Tytärten esitys pääsi taas käyntiin ja toinen puolisko olikin musiikillisesti paljon ensimmäistä yhtenäisempi, kiinnostavampi ja kurkkulaulusuorituksiltaan mieleenpainuva; yhtyeen taiteellisen johtajan, Choduraa Tumat'n, vakaa ja matala kargyraa teki todellisen vaikutuksen. Upeaa, matalaa kurkkulaulua ja aivan älyttömän puhtaasti, vailla sitä korinaa ja rahinaa jota tuskin voi mieskollegoiden äänestä koskaan poistaa.


Taannoisella mikrotonaalisuusluennolla mainittu 31-sävelurku, siis nk. Fokker-urku jäi kiinnostamaan ja googlettelun jälkeen tilasin pian lupaavien ääninäytteiden perusteella soitinta ja Huygens*-Fokkerin säveljärjestelmää juhlistavan levyn. Suurimmassa osassa kappaleita Fokker-urku on käytössä, mutta mukaan on mahtunut myös muutama laululle, viululle ja orkesterisoittimille sävelletty kappale. Nämäkin toki samassa mikrotonaalisessa hengessä. Kappaleet ovat viideltä eri säveltäjältä 1950-luvulta nykypäivään. Itse Fokker-uruista otetaan jo alkumetreillä kaikki irti; jos olet kuullut millaisen hakkaavan riitasoinnun tavallisista uruista saa aikaiseksi, voit kuvitella sen ihastuttavan kaaoksen, jonka 31-säveltä oktaaville antava soittopeli loihtii ilmoille soittajan niin halutessa. Levyn urkupuoli ei kuitenkaan rajoitu dissonanttiin musiikkiin vaan Fokkerin järjestelmää hyödynnetään myös hieman harmonisemmin ja hillitymmin. Tämä ääninäyte on kummittelevuudessaan aika viehättävä, tämä taas antaa hieman esimakua siitä, mitkä mahdollisuudet soitin tarjoaisi myös pienimuotoisemman musiikin suuntaan. Levyn keskelle sijoitetut kaksi kolmelle viululle sävellettyä kappaletta ovat ihan mukavia mutta rikkovat jossain määrin kokonaisuutta. Lopussa seisoo, jos ei kiitos, niin vähintäänkin häiriinnyttävä Rafael Reinan 20-minuuttinen sopraanolle ja erikoiselle orkesterikokoonpanolle säveltämä Drag on... claustrophobia joka tekee yli tunnin mittaiselle levylle ahdistavan, mutta kiehtovan lopun. En oikeastaan osaa sanoa ymmärränkö Reinan kappaletta vai en, mutta jollain kierolla tavalla sitä kuitenkin jaksaa kuunnella.

Pelkäsin saavani käsiini lähinnä mielenkiintoni tyydyttävän kuriositeetin, mutta tämä levy kestää näin parin ensikokeilun perusteella kuuntelua muutenkin. Hintaa kertyi postikuluineen 14e, ja mikäli innostuit, loput ääninäytteet, tilauslinkki, tietoa Hyugens-Fokker -säätiön toiminnasta ja kaikesta tähän liittyvästä löydät tämän linkin kautta: http://www.xs4all.nl/~huygensf/english/.



*Kyseessä on siis 1600-lukulainen tiedemies Christian Huygens, mikäli nimi sattuu kuulostamaan tutulta.

Tuomiota ja mikrotonaalisuutta

Kirjoitustauko on taas venynyt eikä musiikillisia esityksiäkään ole juuri sinä aikana tullut koettua, lukuun ottamatta Esotericia helmikuussa. Sekä kuorokonserttia, jossa puolestani katselin itse lavalta yleisöön päin. Eilen musiikinteoreettinen tiedottomuuteni sai merkittävää lisäoppia viritysjärjestelmien osalta Aaron Huntin esiteltyä 41-sävelistä mikrotonaalista järjestelmäänsä - sekä aivan käsittämättömän hienoja tätä varten rakennettuja MIDI-laitteita.

Uudemman doom-metallin kenties kovin nimi, Esoteric, soitti Dante's Highlightissa 21.2 tapansa mukaan tarkasti ja raskaalla kädellä. Esiintyjien puolesta kaikki sujui enemmän kuin mallikkaasti ja biisilistalta löytyi niin vanhaa kuin uuttakin, tuoreimman The Maniacal Valen ollessa varsin reippaasti edustettuna. Erityisesti sitä edeltävän nimihirviölevyn hehkutusraita Blood of the Eyes myös sykähdytti allekirjoittanutta odotetusti. Dante's Highlight sen sijaan tuotti pettymyksen jotakuinkin kaikessa paitsi etukorttitarjousoluen hinnassa (3,5e/0,6l). Äänentoisto on suunnattu pelkästään lavan edessä olevalle kaistaleelle ja tämän reunoilla yleisön puhe alkaa jo kilpailla äänenvoimakkuudessa bändin kanssa. Onhan tästä ehkä se etu, että jos lämppäri (tai itse keikka) ei kiinnosta, voi paremmin jauhaa kavereiden kanssa pöydässä. Itse keikka-alueella äänenpaine oli ihan kohtuullisissa, joskin ehkä hieman alhaisissa lukemissa. Lavan valaistus oli kirkkaudessaan ja latteasävyisyydessään aika käsittämätön. Eihän kukaan halua nähdä hikisiä hevisetiä päivänvaloa muistuttavissa olosuhteissa, vaan tästä syystä lavalle suunnataan esimerkiksi siluettia korostavia värispotteja tai jotain muuta todellisuutta peittävää valaistusta. Paikan tunnelma oli muutenkin aika tylsähkö, eikä keikka ehkä tästä syystä jättänyt samanlaista fiilistä kuin parin vuoden takainen Nosturin loistoesitys.

Eilen 12.3. Sibelius-akatemialla oli tarjolla luento, jonka piti säveltäjä ja musiikinteoreetikko Aaron Hunt. Hänen kiinnostuksensa kohteet ovat mikrotonaalisen musiikin alueella ja mukana oli esittelyssä miehen tuoreen yrityksen MIDI-tuotteita. Omat musikiinteoreettiset tietoni viritysjärjestelmien suhteen rajoittuivat tätä ennen aivan alkeistason käsitykseen siitä, mistä vuosituhansia sitten alkaneissa viritysjärjestelmien ongelmallisuuksissa on suunnilleen ollut kyse. Siitä huolimatta Huntin esitys oli seurattavissa ja ainakin pääpiirteisesti ymmärrettävissä. Tätä helpotti osin korni mutta yllättävän selkeä Powerpoint-esitys viritysjärjestelmistä ja ohesssa esitetyt soittonäytteet.

En ryhdy tässä yhteydessä esittelemään teoriaa tarkemmin, koska olisin tietojeni puolesta siihen aika huono valinta. Teoria on selitetty tarkemmin miehen nettisivuilla www.h-pi.com mutta teen tähän pikaesittelyn hänen järjestelmästään, jonka olen toivottavasti ymmärtänyt suunnilleen oikein:

Hunt käyttää 41 säveltä ja kolmea ylentävää ja alentavaa etumerkkiä tavallisen 12 puolisävelaskeleen ja yksittäisten ylennys- ja alennusmerkkien sijaan. Yleisesti ottaen mikrotonaalisuus tarkoittaa sitä, että voimme erotella enharmonisten sävelten, esimerkiksi Eb:n ja D#:n välillä joka on normaalisti joko mahdotonta (kosketinsoittimet) tai sitten erityisen taidon varassa (laulu, puhaltimet, nauhattomat kielisoittimet yms.) mutta harvoin siltikään tarkoituksenmukaista länsimaisessa musiikissa. Tässä tapauksessa pystymme vielä enempään: hänen 41 säveltään seitsemän etumerkkiään (ml. palautusmerkki) tarjoavat oktaaville 205 erilaista mahdollista intervallia. Huntin järjestelmän taustateoreettisena ajatuksena on Juuri havaittavissaolevien erojen (Just noticeable differences, JND) käyttäminen pienimpien mahdollisten intervallien pohjana. JND tarkoittaa pienintä ihmisen havaittavissa olevaa muutosta ja Huntin viittaamien tutkimusten mukaan tämä tarkoittaa noin 200 säveltä oktaavilla. Riittävän abstraktiotason teoria on tunnetusti innostavaa kaikilla aloilla (kyllä on!), mutta tässä hienointa oli nähdä ja kuulla elävänä Huntin rakentamia MIDI-laitteita joiden avulla tämän järjestelmän käyttö tulee kenen tahansa ulottuville. Hänen projektinsa ideana olisikin sekä vakiinnuttaa hänen järjestelmänsä mikrotonaalisen musiikin säveltämiseen että mahdollistaa sen hyödyntäminen myös käytännössä. Useinhan mikrotonaalisia sävellyksiä tekevällä on aika rajalliset mahdollisuudet soittaa tai soitatuttaa teoksiaan, ja moni onkin joko käsintehtyjen erikoisinstrumenttien tai tylsien kompromissien varassa. Huntin laitteet on myös halutessaan mahdollista virittää jonkin muun järjestelmän mukaan.

Esillä oli kaksi “keyboardia”, toinen kaksi- ja toinen nelioktaavinen sekä pieni MIDI-laatikko, jonka olisi tarkoitus muuntaa normaalin keyboardin viritys minkälaiseksi ikinä haluakaan (se siis tulee kiipparin ja syntikan väliin ja muuttaa sen lähettämän MIDI-viestin). Jälkimmäistä en päässyt näkemään käytännössä teknisten ongelmien takia mutta se oli aika tylsän oloinen varsinaisiin keyboardeihin verrattuna. Ne nimittäin olivat aivan upeita ja yllättävän siedettävän hintaisia käsintehdyiksi laitteiksi. Huntilla on myös erilaisia tietokonesoftia asian tiimoilta, mutta jouduin harmikseni lähtemään ennen kuin esittelyyn ehti muuta kuin hänen hauska – ja ilmainen – mikrotonaalisen musiikin ear training -softansa. Nyt opettelemaan enemmänkin intervalleja kuin ne vanhat tutut, priimistä oktaaviin (no okei, onhan niitä nimetty siitä ylöskin, mutta ei se ole oikein sama...)! Jäin muutenkin vaille mitään laajempaa soittodemoa tai vastaavaa koska jouduin poistumaan etukäteen, enkä ehtinyt pyytää lupaa räpsiä kuviakaan. Käykää siis tutustumassa osoitteessa www.h-pi.com 41-sävelisyyden teoriaan tai ainakin edes itse laitteisiin. Jos ostatte sen isomman kiipparin ja kerrotte siitä minulle, lupaan muuttua vähintäänkin vihreäksi kateudesta. Pianonsoittotaitoni tosin rajoittuvat jonnekin ala-asteen väkinäisten soittituntien asteelle, joten 41 namiskaa oktaavilla olisi varmasti helpottava tekijä...

P.S. Sibelius-akatemian Computer music & technologyn luentosarjassa on kuulemma taas yleisölle vapaa kerta ensi kuun kahdeksas päivä. Aiheena kaiuttimet tai jotain vastaavaa... (luokka R423 ellen väärin muista ja klo 15-17)

Lucky Dragons 4.2.

Semifinaliin saapui viime keskiviikkona moni-ilmeisyydestään tunnettu Lucky Dragons. Minulle se oli kuitenkin varsin tuntematon, ja olinkin noteerannut Onnekkaat lohikäärmeet ensi kertaa vasta jonkun Charmlistille pari kuukautta sitten lähettämän hehkutusviestin myötä. Kuuntelin Myspace-näytteet, vakuutuin riittävästi ja päätin että pitääpä mennä kuuntelemaan. En tosiaan pettynyt, eli kiitoksia hehkutusviestistä!



Ensin lavalle astui Islaja, vaihdellen kokoonpanoaan kaksi- ja kolmihenkisyyden välillä. Alkupuolen droonimman ääneilyn päälle rakentuneet kappaleet toimivat ihan perusmukavasti ja Merja Kokkosen hauraankauniit laulut sointuivat kirkkaasti kautta linjan. Ne tuntuivat tulevan sopivan läheltä ja sanoista sai hyvin selvää. Meininki siirtyi hiljalleen alati rokkaavammaksi, lähinnä basson ja laulujen vetämäksi musisoinniksi joka ei oikein allekirjoittaneeseen tehnyt erityistä vaikutusta. En tosin muutenkaan luonnehtisi itseäni varsinaiseksi Islaja-faniksi, joten ehkä tämä toimi paremmin joillekin muille. Keikasta jäi kaiken kaikkiaan hieman vaisu vaikutelma.

Lucky Dragons, jota tällä kertaa edusti vain Luke Fishbeck, levitti massiivisen äänilähdearsenaalinsa yleisön keskelle lattialle ja pian päästiin asiaan. Tuttuun tapaansa Fishbeck jakoi yleisön soitettavaksi instrumentteja, lähinnä erilaisia rytmisiä kalistimia ja näitä soitettiinkin vapaasti läpi koko konsertin. Pieni läppäri tarjosi taustoja, mutta muuten oltiin aika pitkälle delay-looppailun varassa; instrumentteina siis mm. hiljaiset laulut, pienet gongit, kasvien siemenkopit (jos näin oikein?) ja aivan mahtava yhteisöllisyyttä huokuva piuhaviritys jonka tuottama ääni muuttui ihmisten koskettaessa toisiaan. Tämä nyt on symboliikaltaankin jo ihan huikea idea. Taustalle oli heijastettu pääosin muutamista vaihtuvista jumittavista kuvista koostuva taustavideo joka sopi tunnelmaan mukavasti.

Alkuun saimme nauttia aivan erinomaisen hienosta ja vangitsevasta ambienthenkisestä, rauhallisesti etenevästä setistä, joka sai välillä vauhtia taustoista nousevista melodisista ryöpyistä. En osaa tai jaksa sen enempää eritellä tätä puolituntista mutta mainitsen vain musiikin virranneen lähes täydellisesti ja että yhteys musisointiin osallistuneeseen yleisöön oli paikoin erittäin hyvä. Varsinkin sen hauskan maadoitussaundi-piuha -temppuilun kanssa! Tämän jälkeen Luke koetti kertomalla opettaa yleisölle tanssia kohteliaine liikkeineen, mutta katsoi pian parhaaksi vain pyöräyttää musiikin soimaan ja antaa ihmisten oppia käytännössä. Loppuun saimme siis kaksi todella vauhdikasta, toimivaa ja selkeästi paikallaolleisiin uponnutta tanssiraitaa. Hyvä meininki, hyvä mieli, hieno kokemus.

P.S. Fonalin Levynmyynnistä mukaan tarttui vielä kohtuuhintaan (10e/kpl) sekä Lau Naun Nukkuu-levy vinyylinä että Lucky Dragonsin Dream Island Laughing Language. Juuri sopivasti kun vasta pääsinkin toivomasta parempaa Lau Nau -kokonaisuutta kuin viimeksi arvioitu CD-R...

P.P.S. En mitenkään onnistu saamaan tällä helvetin käyttöliittymällä kuvia asettumaan järkevästi. Yritykseni säätää kuvat suoraan koodia muokkaamalla eivät oikein onnistuneet nekään...

Sporttielektronista?

Oletko kyllästynyt katsomaan läppärin takana hiirtä hiljakseen siirtelevää artistia ja kaipaisit jotain vauhdikkaampaa kokeellisen musiikin konserteilta? Kaksi pingismestaria soittamassa mailoillaan ja vauhdikkaalla pelillään on toistaiseksi innovatiivisin ratkaisu tähän pulmaan. Heikki Räisäsen ja Robin Blomin säveltämä Ping Pong Concerto esitettiin eilen Kuvataideakatemialla Shinji Kankin järjestämän, Expermimental Evening -konserttisarjan neljännessä osassa.

En ole kovinkaan perillä teknisistä yksityiskohdista mutta toivon mukaan pointti tulee tässä läpi. Kaksi pingismestaria aloitti vinhan pallottelun ja tästä alkoi muodostua äänen pohja: pöytään osuvien pallojen äänet kaikuivat taustalla ja mikitettyjen mailojen iskuäänistä muodostui varsinainen rytmi tai biitti. Mukaan tuli pian muutakin taustaääntä ja pöydän vierellä seissyt "johtaja" tai "kapellimestari" ajoittain pyysi pelaajia pelaamaan tasaisemmin, hitaammin tai esimerkiksi vain pomputtelemaan palloja mailansa päällä. Hänen muihin tehtäviinsä kuului pitkin salia leviävien pallojen keräily takaisin pelattaviksi.

Pelin rytmi tuntui jollain tavalla säätelevän myös muita taustoja tai sitten pelaajat vain osasivat reagoida niissä tapahtuviin muutoksiin. Itse ääni oli alkuun minimalistisempaa mutta ajan myötä myös muiden kuin pingissaundien määrä kasvoi. Kyse oli kuitenkin yhtä kummallista hetkeä lukuun ottamatta perinteisessä mielessä melodiattomasta konsertosta. Homma tuntui olevan suhteellisen hyvin hanskassa eikä konsertti missään tapauksessa jäänyt vain nokkelan idean pitkäksi esittelyksi. Erilaisia kohtauksia tuli riittävän tiuhaan ja niiden vaihdokset olivat loogisia. Pitkään pelattujen pallojen lähes tasabiitti teki mukavan hypnoottisia ja melkein seesteisiä hetkiä "kaoottisemmalle" soitolle. Pingiksen peluu osoittautui todella hauskaksi seurattavaksi - ainakin sen ollessa yhteydessä konserton soittamiseen. Tekisi mieli kuulla tämä ilman itse esitystä niin voisin sanoa musiikistakin paremmin. Huikatkaa jos jotain nauhoitetta tulee jossain vastaan!

Muutama arvio perjantain ratoksi

Lau Naun tuoreehko käsintehty CD-R Ebony & Ivory ei ainakaan ulkoasunsa puolesta allekirjoittaneen silmiä hivele, vaikka lankakoristelu ideana ihan hauska onkin. Sisältö on kuitenkin tärkein. Levyn kaksi ensimmäistä raitaa ovat kokeilevan sekaisen oloisia mutta onneksi keskimmäinen veto, Kuoleman tappajan kuolema, alkaa jo päästä asiaan. Sen kaunis casiohenkinen loppusoitto tekee hienon intron todella hyvälle Hummani hei -coverille jota seuraa hauras ja kaunis instrumentaali Silmät. Sitten se jo loppuukin. Tämä on hieman turhauttavaa havaita, sillä ~18-minuuttinen epätasapainoinen kokonaisuus lähtee käyntiin vasta suhteellisen myöhään ja loppuu melkein heti kun ehtii herättää kuulijan kiinnostuksen.

Grey Parkin tehdasvalmisteinen mutta varsin koruton CD-R on jotain muuta kuin mitä olen heiltä tottunut kuulemaan. Tarjolla on varsin yhtenäistä, synteettistä ja jopa melodista pitkiin kuljetuksiin pohjaavaa musiikkia. Levyn saundi on tasapainoinen ja pehmeä, hengeltään vanha (siis ei missään analogisekvenssiretroilumielessä...) ja miellyttävä. Se jokin suurempi koukuttavuus tai hypnoottisuus loistaa poissaolollaan mutta kyseessä on joka tapauksessa suositeltava tuttavuus monenlaistenkin kuuntelutottumusten naisille ja miehille.

Aivan muunlaisesta musiikin parista kiinnostusta on lähiaikoina herättänyt Scornin todella synkkä ja bassovoimainen, dubstep-julkaisu (?) Stealth... Temaattisesti hyvää jatkoa viime aikoina esiintyneelle industrial metal -uudelleeninnostukselleni?

Ääni on vapaa!

Toivottavasti yhden käden sormilla laskettavat lukijani eivät ole vielä vaipuneet syvään epätoivoon kirjoitustaukoni takia. Olen laiskuuteni lisäksi missannut viimeisen kuukauden ajalta kaikki konsertit ja tapahtumat (mm. Potlachin ja Experimental Eveningin) joten sanottavaakaan ei ole ollut. Tulevana viikonloppuna kivaa ääntä olisi tarjolla erityisesti Jyväskylässä . Helsingistäkin löytyy melskettä, ainakin lauantaina Korjaamolta .

Ihmisäänen pimeämpääkin (?) puolta loistavasti viime vuosina esilläpitänyt Suomen kurkkulaulajat ry järjesti 20.1. kaikille avoimen vapaan äänen illan Hakaniemessä. Illan vetäjinä toimivat Morten Abildsnes ja Pipa Paljakka jotka sekä kouluttivat osallistujia kurkkulaulun alkeissa että kävivät läpi tuvalaisen kurkkulaulun tyylejä ja tekniikoita. Kaksituntinen sujui loistavasti ja kurkkulaulukokemattomatkin saatiin hyvin mukaan oppimaan. Hyvin ohjatun tilaisuuden ilmapiiri antoi kurkkulaulukokemattomillekin riittävästi rohkeutta laulaa harjoituksia yksin koko joukon kuullen mikä on suomalaisissa tapahtumissa ehkä harvinaista. Osallistujaporukka oli mukavan heterogeeninen ja kaikki saivat varmasti jonkinlaisen omakohtaisen kokemuksen siitä, miten kurkkulaulu syntyy ja miten sitä voisi alkaa harjoittelemaan.

Noin tusinan ihmisen ringissä harjoitteleva porukka tuottaa todella jännittävää ääntä. Yhdessä ja yhtäaikaisesti pöydän ääressä tehtyihin harjoituksiin kuului niin apinamies-murahduksia, kummituskähinöitä kuin tasaista oo-vokaalin tuottoakin, ja kuten kuvitella saattaa, syntyvä äänimaisema on jotain sanoinkuvaamattoman omaperäistä. Ihmisiä kannustettiin harjoittelemaan laulua omalta korkeudeltaan mikä loi ihastuttavan dissonantin massan kaikkien päästyä vauhtiin hieman eri lähtösävelistä. Myöhemmin jokainen siirtyi omille nurkilleen treenaamaan harjoitusten pohjalta itselleen otollisinta tekniikkaa ja ohjaajat (apunaan myös yhdistyksen aktiivi Alfa Paajes) kävivät neuvomassa lyhyen yksityisopetuksen merkeissä. Tästä syntyi hauska ilmiö: kymmenen metrin päässä joku mörisee syvää oooöööyyy-mantraansa uudelleen ja uudelleen, toisaalla taas soi hiljainen kähistely ja toistuvat yritykset osua oikeille äänihuulille.

Innokas yhdistys on tuomassa kohta suomeen Tuva Kyzy -naisyhtyeen opastamaan uusia ja vanhoja kiinnostuneita kurkkulaulun saloihin ja mukaan pääsee ilman tähän astista kokemustakin. Tätä varten järjestetään kaksi esiopetteluiltaa ja varsinaista opetusta on tarjolla myös kahtena päivänä maaliskuussa. Koska tämänkin tapahtuminen on kiinni siitä likaisesta ja ikävästä asiasta nimeltä raha, ilmoittautujien määrä on paljolti se tekijä jonka avulla he päättävät voidaanko laulajia Tuvasta tuoda. Tarkemmat tiedot tuolta:

http://www.kurkkulaulajat.fi/index.php?lang=fin&top=01&sub=02

Suosittelen lämpimästi kaikille ihmislajiin kuuluville (ja osallistun tietty itsekin ellei pakottava este osu tielle) . Toivottavasti saadaan myös konsertti, Tuvan Tyttäret rulettaa!

Iltamat kujalla Kokoteatterissa 12.12.

Populaarikulttuuriyhdistys Choruksen musiikkia ja näyttämätaidetta esitelleen Iltamat kujalla -minifestivaalin perjantai oli alun performanssia lukuun ottamatta omistettu musiikille. Viihtyisä Kokoteatteri tarjosi hyvät puitteet kaikin puolin hyvissä tunnelmissa olleelle tapahtumalle.

Ilta alkoi varsin hauskoissa merkeissä: blondiperuukkeihin laittautunut lähes identtinen korkokenkäkaksikko leipoi aulahuoneen lattialle piparkakkutaikinasta puolitoistametrisen Suomen. Lopuksi maamme hupeni pala palalta piparkakkumuottien avulla ja yleisökin pääsi mukaan kertaamaan kotimaamme maantiedettä kollektiivisen "missäs se-ja-se kaupunki olikaan?" -mietinnän myötä. Rohkeimmat tai nälkäisimmät uskaltautuivat myös syömään paloja Katri Kainulaisen ja Ella Tahkolahden kätten työstä.

Kuupuu soitti hyvän ja tunnelmaltaan suhteellisen moni-ilmeisen konsertin. Samplerista ja kaseteilta kumpusi taustoja joiden päälle Jonna Karanka lauloi ja soitti perinteisen delay-looppailun keinoin pillejä, tamburiineja ja joitain elektronisia leluvempeleitä. Kokoteatterin hiljainen, pimeä tila teki keikan seuraamisesta ja musiikkiin keskittymisestä tavallista mukavampaa. Kuupuun setti oli rauhallinen, paikoin jopa tunnelmaltaan synkkäkin ja sopivan mittainen. Jotain aiemmin havaitusta maagisuudesta jäi kuitenkin puuttumaan eikä keikka ehkä jää mieleen Kuupuun parhaimmistoon kuuluvana monelle muullekaan kuulijalle. Nämä nyt ovat tietysti aika fiilispohjaisia juttuja...

Vukin keikalle ehdin vasta ehkä muutaman alkubiisin mentyä ohi, mikä osoittautui odotettua valitettavammaksi. Kuunneltuani etukäteen pari kappaletta myspacesta arvelin, ettei tämä varmaan ole ihan minun juttuni ja päätin käydä tällä välin syömässä (1). Vuk sen sijaan osoittautui todella energiseksi, taitavaksi ja hyvin hauskaksi seurattavaksi. Hammond-urut sekä urkuharmooni tuottivat yhdessä sydäntälämmittäneen soinnin ja Janne Lastumäen kekseliäät, vähäeleiset perkussiot pitivät taustan elossa Vukin (pääsolistin alias) ja Loupinen laulujen viedessä suurimman huomion. Vukin vahva ääni tuntui venyvän helposti kolmannen viivan yläpuolelta pehmeään alttoon ja melodioiltaan veikeä, hiljaisesta fiilistelystä kunnon räyhäämiseen pystynyt keikka jätti hyvän fiiliksen loppuillaksi.

Shogun Kunitoki kuulosti sinänsä hyvältä ja meininki oli kohdallaan mutta jotenkin latistui tasaisesti loppua kohden. Kaverin kanssa päädyimme siihen lopputulokseen, etteivät biisit tai soitto sinänsä muuttuneet kovinkaan paljoa alusta, mutta tämäntyylinen meininki ei yksinään kanna kovin pitkään. Shogun Kunitokin kappaleissa tuntui kaikissa olevan se sama "juju" ja rakenteelliset ideat ja se alkaa jossain määrin puuduttaa kappalemäärän kasvaessa. Väliin olisi kaivannut jotain riittävän erilaista, että menon saisi uudelleen käyntiin samalla voimalla kuin ensimmäisiä kappaleita kuunnellessa. Nostatuksia voi loppujen lopuksi käyttää aika rajallisen määrän mikäli haluaa niiden vielä tempaavan mukaansa. Muisti on kuitenkin suhteellisen lyhyt, eli tuomalla väliin jotain toisella tavalla, toisenlaisilla rytmisillä tempuilla jne. etenevää materiaalia, pystyy samoja sinänsä hyvin toimivia ideoita taas pian hyödyntämään tehokkaasti.

(1) En ehkä malta olla mainostamatta lähikiinalaista, nimeltänsä muistaakseni Ravintola Chen. Mukavan ja nopean palvelun saattelema chilitofuannos oli maukas ja kevensi lompakkoa vain seitsemän euroa. Halavempaa ko falafeli, sano.

MeNaiset Sibelius-Akatemialla 8.12. (ja lyhyt kommentti WiOLin syyskonsertista)

Kansanmusiikkiyhtye MeNaisten viisitoistavuotisjuhlakonsertti sujui odotetulla ammattitaidolla niin laulun kuin esiintymisenkin puolesta. Tunnelma oli suhteellisen välitön ja itse esitys paikoin jopa räikeän teatraalinen, hyvällä ja kiinnostavalla tavalla. Kappalevalikoima oli laaja ja käsitti niin "aidosti" perinteisiä lauluja kuin myös esiintyjäkuusikon omia sovituksia sekä rohkeaa ja kiinnostavaa ääni-improvisaatiota.

Konsertti alkoi yhtyeen taivalta kuvanneella kuvakavalkadilla jota ei tosin voi kuvata erityisen esteettiseksi elämykseksi. Kuvat olivat laadultaan heikohkoja (ehkä pääosin johtuen projisoinnista?) eikä osan taustavärinä käytetty ällöttävä violetti varsinaisesti auttanut asiaa. Pian kuitenkin päästiin itse musiikkiin. Ensimmäisen puoliskon mieleenpainuvimpia hetkiä oli Eila Hartikaisen voimakas, dramaattinen loihdinta (?) sekä esimerkiksi kaunis tradi Mari tyttö. Ääni-improvisaatio tai muu erikoinen äänenkäyttö oli sekä mukana muun laulun seassa että omana hienona osionaan. Luonnon-, ennen kaikkea lintujen äänistä, ammentanut improvisaatiokappale käytti hienosti kamarimusiikkisalin tilaa ja jäi kaikkea muuta kuin konserttiyleisöä hämmästyttäneen kuriositeetin rooliin. Vaikka ääntely oli pääsääntöisesti hiljaista ja yksinkertaista, mukaan mahtui melkein selkäpiitä karmivia määkyjä ja rääkäisyjä. Kappale myös eteni ja nousi lopussa takaisin laulettuun musiikkiin.

Toisessa osiossa esiintyjät palasivat lavalle kansallispuvuissa kenttänauhoituksista kootin äänikollaasin saattelemina ja loppu konsertista sujui omasta, ei-erityisen-asiantuntevasta näkökulmastani katsottuna perinteisempään suomalais-ugrilaiseen lauluun (miinus toki inkeriläiseen tradiin liitetyt modernimmat miestenpilkkauselementit!). Perinteisyys ei kuitenkaan ollut mikään pettymys vaan esitys oli vahvaa ja hienoa kuultavaa loppuun asti. Onneksi saimme vielä todella kauniin encore-kappaleen!

Vielä muutama sana toisenlaisesta tavasta käyttää ihmisääntä. Sekakuoro Wiipurilaisen Osakunnan Laulajat teki vaikutuksen 2.12. esittämällä muutamia upeasti soineita "minimalistisempia" kuorokappaleita. Sekä Urmas Sisaskin huikea kappale Oremus että perinteisestä Det är en ros utsprungen-joululaulusta (tunnetaan suomeksi paremmin nimellä Oi ruusu Iisain juuren) tehty liukuvan hidas sovitus hyötyivät todella kuoron suuresta koosta. Lähes 40-henkinen, ihmisjoukko pystyy luomaan erittäin uniikilla tavalla pehmeää, kaunista äänimassaa - tässä tapauksessa vielä erittäin hallitun kuuloisesti. Vaikka kirkko ei keikkapaikkana muuten sydäntä lämmittäisikään, tuppaavat ne usein olemaan akustisesti varsin mukavia tiloja. Konsertissa oli paljon muutakin hyvää, mm. Gustav Holstilta mutten sano tässä enempää. Paitsi kritiikkinä sen, että Plain Fade -jutut eivät kyllä avautuneet sitten millään keikkakokonaisuuden osiksi.