Camponotus herculeanus kanteleelle ja laululle

Ensi alkuun mainostan kurkkulauluyhdistyksen uusinta tempausta, eli konserttia, singing bowl -meditaatio yms. –systeemiä sekä kurkkulaulukurssia. Tapahtuu 4.-6.9.

http://www.jilmonen.com/MandCposter.pdf

Allekirjoittanut meni typeryyksissään sopimaan töitä perjantai-illaksi, mutta sunnuntain kurssille olen kyllä menossa. En minä tuota hommaa varmaan silläkään kertaa opi, mutta onhan se kiva käydä kokeilemassa ja sitten unohtaa tyystin kaikki harjoittelu…


Viime lauantaina Kokoteatterissa laulaja Ilona Korhonen ja kanteletaiteilija Pauliina Syrjälä esittivät Larin Parasken lauluihin perustuvan konsertin nimeltään Rautamuurahainen. Näin viime vuonna Korhosen Ensemblen massiivisen 17 laulajan Paraske-teoksen, joka ei jättänyt erityisempää vaikutusta – johtuen varmaankin enemmän omista mieltymyksistäni kuin teoksen laadusta. Tämä oli minua kiehtovammalla tavalla pienimuotoisempi teos.




Kokoteatteri äänentoistoineen toimi hyvin, ja lava oli laitettu mukavan näköiseksi muutamalla spottivalolla ja sinisellä taustakankaalla. Syrjälä soitti valtaosan ajasta suurta, kaunista konserttikannelta mutta istahti kappaleen ajaksi myös viisikielisen version ääreen. Kantelesäestys oli kaikkea muuta kuin perinteistä tai yksitoikkoista, ja Syrjälä loihti sekä melodisesti, teknisesti että rytmisesti monipuolisia sovituksia Korhosen laululle. Ja laulu ansaitseekin ylistyssanoja. Kaikkein huomattavinta oli se vaivattomuuden tunne, joka hänen äänenkäytöstään välittyi. Korhosen ääni on kansanmusiikille sopivasti vahva läpi koko rekisterin ja vire kuulosti minun epäammattimaisiin korviini suorastaan poikkeuksellisen hertsintarkalta ja tasaiselta. Vahvaan, hallittuun ääneen kätkeytyi myös vahva tunne ja näiden välittämiseen pohjaava, aiheiltaan vakavahko runonlaulu sopiikin hänelle kuin nyrkki käteen.

Omaan makuuni sovitusten monimuotoisuus oli alkuun hieman etäännyttävää, vaikkakin kaikin puoli nautittavaa, mutta loppupuolen kappaleiden kohdalla meno rauhoittui hieman (ja oma keskittymiseni oli varmaan muutenkin parempaa). Kaksi viimeistä, melodisesti kaunista kappaletta ja erityisesti viimeiseksi jäänyt duurilaulu tekivät vaikutuksen. En osaa kuunnella sanoja musiikissa, mutta runonlaulu toistuvine säkeineen tuo tämän jo melkein minunkin ulottuvilleni. Tässä tapauksessa liikkuvia osia oli vielä liian monta, mutta muutaman vuoden takainen runonlaulukonsertti jurtassa Töölönlahdella taiteiden yönä on vaikuttavimpia kokemuksiani tällä saralla. Silloin kyseessä olikin perinteisempi (?) tilanne, eli yksi taitava laulaja ja pitkät, pitkät säestämättömät laulut.

Amerikan kamareista

Amerikkalaisen 1900-luvun minimalismin ja muun modernimman musiikin ystäviä hemmoteltiin Kamarikesän toimesta oikein urakalla. Itse ennätin nähdä sekä vaikuttavan kahvilakonsertin että osallistua huikean hienoon iltaan ritarihuoneella. Tylsässä Dante's Highlightissa taasen konsertoi irlantilaisjuuristaan väsyttävän ylpeä mutta musiikin ja esityksen puolesta valloittava Primordial.

















Elokuun kuudentena mukavassa Cafe Jugendissa iltapäiväkonsertoi Kamarikesä All Starsiksi itseään kutsuva 14-henkinen kokoonpano. Ensimmäisen esitetty John Cagen 4'33" oli huono valinta näin meluisaan paikkaan. Cagen kuuluisa pianoteos (jossa ei siis soiteta oikeasti mitään) vaatisi toimiakseen tilan, jossa ihmiset istuvat hiljaa ja keskittyen, aivan kuten konsertissa on yleensä tapana. On erikoinen tilanne istua melkein viisi minuuttia katsellen sivuja harvakseltaan kääntelevää pianistia ja tähän koko ajatuksen nokkeluus perustuukin. Nyt suuri osa yleisöstä ei edes tajunnut, että käynnissä oli minkäänlainen esitys. Tässä suhteessa Jugendissa on pahoja puutteita: ovella pitäisi selvästi lukea, että täällä on konsertti käynnissä ja jos haluat kahville juttelemaan kaverisi kanssa, mene johonkin toiseen paikkaan. Henkilökunta voisi myös mainita asiasta ennen konsertin alkua. Nyt typerät turistit ja typerät paikalliset mekastivat koko konsertin läpi aivan kuin tarjolla olisi ollut vain jotain merkityksetöntä taustamusiikkia.

Onneksi istuin sen verran edessä, että melu ei haitannut paljoa, sillä Terry Rileyn sävellys In C oli todella, todella hieno. En tunne teosta hyvin, mutta puhun nyt sen pohjalta mitä ajattelin ja ymmärsin Kamarikesän esityksestä. Vaikka soittajia oli neljätoista, kukin teki lähinnä vain omaa pientä osaansa, joiden yhteistuloksena äänimaailmaltaan laaja ja vaikuttava, mutta melodisesti hitaasti ja lyhyellä alueella etenevä kappale syntyi. Edessä soittanut sellisti tuntui joltain osin johtavan kappaleen etenemistä, mutta muuten kaikki virtasi kuin itsestään. Ajoittain nousseet fortet aiheuttivat väristyksiä selkäpiissä ja teoksen kokonaissävy oli kaikkiaan ilahduttavan positiivinen. Tästä oli hyvä jatkaa kohti illan konserttia.

Ritarihuoneen konsertti oli parhaita mitä olen tällä saralla kuullut. Laaja, mutta hyvin valittu, lähinnä lyhyistä kappaleista koostuva ohjelmisto oli vertaansa vailla. Musiikkia oli tarjolla Feldmanilta, Schoenfieldilta, Carterilta, , Ivesilta , Coplandilta. sekä minulle tuntemattomilta säveltäjiltä Celius Doughertylta ja Robert Muczynskilta. Otan tässä esiin vain muutamat huippuhetket.

Alun Feldman jäi mieleen lähinnä ihan kiinnostavana introna, mutta Schoenfieldin Five Days From The Life Of A Manic-Depressiven kaksi osaa (Labyrinth ja ennen kaikkea From a Bintel Brief) olivat jotain aivan mieletöntä. Ilmeetön mutta erittäin taitava Seppo Varho sekä Rebekka Angervo loihtivat pianosta nelikätisen esityksen, joka sisälsi niin sävellyksellisesti nokkelaa ja kiinnostavaa seurattavaa kuin aivan mielettömän kaunista, (minun korviini) omintakeista musiikkia. Pakko tutustua tähän paremmin ja hankkia joku levytys. Konsertin tunnepitoisin hetki koettiin sopraano Leena Sainion huikean kirkkaan ja vaivattomasti korkeuksiin nousseen äänen kautta. Doughertyn kappale K'E toi kyyneleet silmiin ja muutti Ritarihuoneen pompöösin kiillotetun salin tunnelman surumielisen maanläheiseksi. Melkein paras lauluesitys mitä muistan kuulleeni, ja kiitos kuuluu tietysti myös pianon takana taas viihtyneelle Varholle. Konsertin lopetti Muczynskin neliosainen Fantasy Trio. Adjektiivit alkavat loppua kesken, enkä enää muutenkaan muista mitään sen analyyttisempaa sanottavaa esityksestä tai teoksesta. Tyydyn tähän: Fantasy trio oli upea teos ja loistava esitys.

Primordialin keikkaa en jaksa alkaa esittelemään musiikin puolesta sen tarkemmin, mutta laulaja Nemtheangan lavaolemuksen näkemisen pitäisi kuulua melkein yleissivistykseen. Tämä raivohullun näköinen, maskattu mies tuijotti, osoitteli, raivosi ja villitsi yleisön mukaansa koko pitkän konsertin ajaksi. En tajua miten kenenkään kunto kestää moista menoa - varsinkin jos samalla pitää vielä laulaa täydestä sydämestä. Uskomaton tyyppi ja erinomaisen mukaansatempaava keikka.

Arabian kesämusiikkia

Ei kovin ajankohtaista mainostusta (ensimmäinen osa meni jo!), mutta Juuso Paason järjestämät konsertit Arabian kirjastolla jatkuvat taas nyt kesällä. Viikko sitten esiintyi Jukra, ensi viikolla Kulkija. Tarkemman ohjelman näet täältä.

Jukran instrumenttivalikoima oli tavallaan "genrelle" tuttu, mutta tavallistakin vähäeleisempi. Muutaman lelupianon ja kitaran lisäksi kasettimankka loihti taustalle rytmejä, mutta mitään efektejä ei ollut käytössä. Mistään suurista, loputtoman delayn ja tuhannen äänilähteen kollaaseista ei siis ollut kyse, ja hyvä niin. Suoraviivaisuus ja vähäeleisyys toimivat tässä tehokeinoina, mutta lopputulos oli minun makuuni aivan liian hiomattoman kuuloinen. Jukra sai ajoittain aikaiseksi hyviäkin kulkuja mutta nämä päättyivät usein hieman töksähtäen ja jäivät lyhyehköiksi. Kuten itse konserttikin. Seuraavan kappaleen teksti jatkaa tästä hieman pidemmälle eikä enää koske vain Jukran keikkaa :).

En halua vaatia improvisaatioon tai vapaampaan soittoon perustuvalle musiikille tiukkoja rajoja tai teknistä hienosäätöä. Kyse on meiningin, mukaansatempaavuuden, kiinnostavuuden tai jonkin vastaavan vaikeasti määriteltävän asian puutteesta, joka nousee siitä tunteesta, että "lavalla" joko vain vähän kokeillaan, tai sitten toteutetaan jotain varsinaista ideaa mutta vain vähän sinne päin. Folkkihengessä hieman epätarkkaan soittaminen voi hyvin olla tehokeino, jolla saa elävyyttä ja lämpöä musiikkiin mutta sekin menee joskus liian pitkälle. Omasta mielestäni kiinnostavaa ei ole se, onko konsertti maailman hienoin tai soittaako joku vahingossa parit väärät soinnut vaan se, että sillä yritetään tarjota jotain (uusia?) ajatuksia, tunteita tms. kuuntelijalle ja se tehdään suunnilleen niin hyvin kuin mahdollista. En tarkoita sitä, että ennen lavalle kapuamista pitää hioa vuosia jokaista yksityiskohtaa, vaan sitä, että esiintyjä miettisi mitä haluaa sanoa ja millä tavalla se parhaiten onnistuisi. Arvio kohdistuu ainakin minun kohdallani tähän onnistumiseen, joka ei siis ole missään suorassa suhteessa esimerkiksi tekniseen taitoon. Vision mukainen toteutus voi siis yhtä hyvin olla kolme suhisevaa radiota ja mikitetyssä lasipurkissa suriseva kärpänen, kuin akustinen kitara, huilu ja ajoittaista hentoa laulua.


Koska en ole itsekään enää ihan varma siitä mitä sanon tai ajattelen, vaihdan aihetta ja sanon muutaman sanan Digeliuksessa konsertoineista Eva Alkulasta ja Tomoya Nakaista. Sähkökanteleen ja japanilaisen Koton saundit sopivat melkein turhankin mukavasti yhteen, ja sama koski isoa osaa parivaljakon musiikista. Ihan kaunista, unelmoivaa ja mukavaa mutta jotenkin latteaa. Tämä siitä huolimatta, että mukana oli muutamia paiskovampia tai jopa dissonantteja hetkiä. No, mukavasti sitä kuitenkin jaksoi tämän läpi istua, ja valtaosa aika runsaslukuisesta yleisöstä tuntui kyllä tykkäävän varsin paljon. Tunnelma oli leppoisa ja hymyilevä, mikä on aika hieno asia sekin.

Netlabeleista, musiikin laadusta ja ihmisenä olemisesta

Olen lähipäivinä töissä kuunnellut paljon Stillstreamin laadukasta, ambientia vuorokauden ympäri soittavaa nettiradiota. Musiikkia on tarjolla tyylisuunnan kaikilta laidoilta ja touhu on netille tyypilliseen tapaan ilmaista. Stillstreamin kohdalla vieläpä mainoksista ja jopa lahjoituspyynnöistä vapaata! Tämän mahdollistaa se, että ambientlafkat ja –artistit antavat musiikkinsa ilmaiseksi kanavan käyttöön, mikä hyödyttänee rutkasti molempia osapuolia. Pikkuradio tuskin voisi soittorojalteja maksaakaan, koska kaupallista radiotoimintaa ei marginaalimusiikin pohjalta juuri pyöritellä. Tätäkin radiota kuunnellessa on törmännyt moniin entuudestaan tuntemattomiin nimiin, mutta kiinnostavaa on ollut havaita kuinka moni näistä on julkaistu erilaisilla netlabeleilla. Tiedäthän, siis näillä ”lafkoilla”, jotka julkaisevat äkkiä kyhättyjen nettisivujen varassa omia ja kavereiden viimeviikkoisia tuotoksia levyinä. Totuus ei taida aina olla ihan tämä. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin totuuden sijaan lähinnä subjektiivisiin, asennepitoisiin havaintoihin ja rönsyilee joka suuntaan.

Netin ilmaisjulkaisuita ei ole kovin paljoa tullut kuunneltua, poislukien sellaiset joiden tekijä on ollut tunnettu jo muista julkaisuista, keikoista tai kirjoittelusta sähköpostilistoille ja foorumeille. Tämä epäaktiivisuus juontaa paljolti siitä, että kiitos netin, uutta musiikkia tulee laillisesti tai laittomasti kuultua niin käsittämättömiä määriä että valintaa on kohdennettava rankalla kädellä. Se, että levy on ylipäätään painettu fyysiseen muotoon antaa jotain viitettä siitä, että sen tekijä tai julkaisija on todennäköisemmin panostanut sen sisältöön. Mikään automaatti tämä ei toki ole, kuten kokemus niiden ihkaoikeiden levyjenkin kohdalla on usein osoittanut. Väittäisin kuitenkin epätasaiseen otokseen perustuen lafkalla (varsinkin muulla kuin tekijän omalla) julkaistujen levyjen keskimäärin olevan varmemmin laadukkaita. Lisäselitys asenteelleni voisi olla myös se, että ilmaiset asiat rinnastetaan yleensä jo valmiiksi heikompaan laatuun enkä välttämättä osaa itse aina olla objektiivisempi tässä suhteessa. Kallishan on autuasta ja hyvää. Myös jo ostaminen itsessään aikaansaanee suuremman tarpeen pitää hankinnastaan, tai vähintään levylle antaa tällöin enemmän aikaa.  

Julkaisutyyppiin perustuva arvoasetelma on turha, koska se, että raha vaihtaa omistajaa ei ole hyvä musiikin laadun mittari, vaikka se voikin joskus auttaa sen tekijää keskittymään työhönsä ahkerammin. Ambientin tai esimerkiksi kokeellisen elektronisen säveltämisen yhdistäminen ihan tavalliseen päivätyöhön ei kuitenkaan kovin monelle taida olla mahdotonta. En tarkoita tällä sitä, etteikö ammattimainen työskentely marginaalimusiikin parissa voisi olla potentiaalisesti hedelmällistä vaan sitä, että onneksi muutenkin on näemmä hyvin mahdollista saada menestyksekkäästi musiikkia tehtyä. Se, että työstään tienaa muutaman satasen tai jopa tonnin-pari voi toki auttaa uusien instrumenttien tai keikkamatkojen maksamisessa mutta enempää voi harvoin toivoa, ja siksikään kovin moni ei ihmeempiä yritä rahastaa. Vaikka artistin on aika vaikea elää listoille kelpaamattomalla elektronisella musiikilla, jokunen levy-yhtiö kuitenkin voi pysyä taloudellisesti pystyssä ja jopa elättää omistajansa. Ainakin ennen kuin ilmaiseksi musiikkia jakavien netlabelien valikointi ja fanitus tietyn genren kuuntelijoiden keskuudessa nousee riittävän korkealle tasolle, levy-yhtiöiden osuus alan kulttuurin ylläpitäjinä pysynee aika tärkeänä. Samoin musiikin levittämisessä ns. laajemmalle yleisölle, vaikka mistään parjatusta kaupallisuuden alttarille uhraamisesta ei vielä olisikaan kyse. Levy-yhtiöiden tärkeys vaihtelee toki huikeasti marginaalisten musiikkityylienkin välillä.

Fyysiset julkaisut ovat kaltaisilleni materialisteille jokin jäänne josta pitää tiukasti kiinni (siis miksen osta mp3-tiedostoja vaan tilaan levyn Pallon toiselta puolelta), mutta kaikki kunnia ihmisille jotka osaavat arvostaa musiikkia ilman näitäkin. On omalta osaltani kaksinaismoralistista yrittää pitää kiinni ympäristöarvoista hankinnoissa muissa tapauksissa, mutta myydä ja ostaa levyjä - sekä yli varsinaisen ”tarpeen” että tekemättä sitä edes tapauskohtaisesti ympäristöystävällisimmän vaihtoehdon mukaisesti. Toivottavasti löytyy tarpeeksi selkärankaa ja jaksamista kompensoida tätä riittävästi muilla valinnoilla. Siitähän loppujen lopuksi yleensä on kyse, ellei kuulu siihen valitettavan pieneen ihmisjoukkoon joiden lähes jokainen valinta on oman etiikan mukaan kestävä.

Jotten pääsisi harhautumaan tämän kirjoituksen kannalta sivuraiteille, mainitsen vain että musiikkituotannon ympäristövaikutuksia olisi kiinnostava selvitellä jossain välissä enemmänkin. Muun muassa Fluid Motionin hiljattain julkaisema HOPE-kokoelma vähentää hiilijalanjälkeään tuottamalla sen CO^2 Balancen kautta toimivassa CD-painossa (FSC-sertifioidulle paperille, mikä on oma välttämätön lisänsä tärkeiden elinympäristöjen suojelemiseksi). Harvan tuotteen voi valmistaa ilman energiankulutusta tai suoria päästöjä mutta näitä on silti mahdollista kompensoida vastatoimin. Ajatus on paljolti sama, kuin vaikka päästöoikeuksien saamisessa muualla maailmassa tehtyjen energiatehokkuusprojektien vastineena. 

Palatakseni asiaan, onkohan netlabelien kanssa yksinkertaisesti käytävä vain se sama projekti kuin tavallistenkin suhteen, eli etsittävä jyvät akanoista ja seurattava ensisijaisesti näiden julkaisuita? Laadukkaimmat nettilafkat pitänevät julkaisukynnyksen korkealla eikä uutta levyä satele ihan joka viikko.Olisi myös toivottavaa, että kansitaiteisiin tai edes siihen nettisivulla olevaan kansikuvaan panostettaisiin kunnolla. Mikäänhän ei pakota tekemästä niistä PDF-muotoisia kopioita klassista bookleteista, vaan kansitaiteet voisi tehdä niin luovalla tavalla kuin tekniikka antaa myöten. Painotuotteissa rajoituksia on monelta kantilta ajateltuna enemmän.

Ambientin ja elektronisen musiikin tason laskusta on valitettu jo muutama vuosikymmen ja yleensä siitä on syytetty uuden tekniikan tuomaa helppoutta. Kuka tahansa voi kotonaan tehdä äänenlaadultaan pätevää musiikkia ja nyt on mahdollista vielä julkaistakin sitä käytännössä ilmaiseksi. Se, että musiikinteko mahdollistuu hyvää vauhtia kaikkein vähävaraisimmillekin – vieläpä ilman pakollista studioteknikon käyttöä julkaisukuntoon saattamiseksi – tuottaa arvioni mukaan moninkertaisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Varsinkin niissä maailman kolkissa joihin resursseja on siunaantunut vähemmän, musiikkivempeleiden osto lienee pitkälti poissuljettua tavallisten ihmisten arjesta. Jonkinlainen tietokone saattaa kuitenkin ajan myötä löytyä monestakin köyhemmästä kodista. Kasa ilmaisohjelmia tai waretettu Cubarse ja joku kapinen mikki tarjoavat jo tarvittavat työkalut aika hienojenkin juttujen tekemiseen jos se siitä on kiinni. Jos tämä kuulostaa melodramaattiselta, on hyvä muistaa, että mahdollisuus hienon kotistudion rakentelemiseen edes ajan kanssa koskee maailmassa vähemmistöä.

Lisääntyneiden mahdollisuuksien kääntöpuolena on eksponentiaalisesti kasvava tarjonta ennen kaikkea siellä, missä musiikin tekeminen ei edellytä soitto- tai laulutaitoa. Vaikka näennäinen helppous lisääkin myös turhan äänimassan määrää, on tavallaan tässäkin nähtävissä jotain hyvää: vaikka se muutaman vuoden VST-syntikoiden kanssa tarncea kasaava nuori täyttäisi lyhyen innostuksen vallassa netin ”levyillään” ennen harrastuksen vaihtoa, on taas yksi ihminen ehkä hetken ajan saanut musiikista jotain irti, vaikkei sitten päätynytkään syventymään aiheeseen. Musiikki kuuluu kaikille ja sen tekemisen elitisoiminen vain taitavien yksinoikeudeksi on lapsellista. 

Suttuisessa ja pelottavan oloisessa kuvaparissa lapsia soittamassa Kokeellisen elektroniikan seuran installaatiota Kaapelilla pari vuotta sitten. 

Une Prière Électrique

Silloin kun ei ole mitään sanottavaa, on yleensä kait paras vaieta. Tästä syystä blogikin on ollut tauolla, samoin kuin lähes kaikki muukin aivotoiminta viime kuukausien osalta. Kuvituskuvan Evokenin (ja Spiritus Mortisin) keikka Dante's Highlightissa 16.4. on ainoita livejuttuja mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Hyvä keikka bändin puolesta, mutta yleisöä oli harmittavasti vain kourallinen. Jotain musiikin parissa on sentään tullut tehtyä, sillä kuoromme levytti viime viikonloppuna 12 kaunista kappaletta 1600-luvun englantilaismusiikkia. Teemana melankolia, kuolema ja lyhyen ihmiselon tuskaisuus noin muutenkin. Homma sujui yli odotusten ja tullen omahyväisesti suosittelemaan levyä sekä kylmästi että lämpimästi kunhan se vain ottaa ilmestyäkseen jossain loppuvuodesta. 

Sitten asiaan, eli taiteellisesti pariisinkielellä kirjoitettuun otsikkoon, joka tarkoittaa vapaasti kääntäen elektronista hartaushetkeä. Olivier Messiaenin teosta Oraison (rukous) on sanottu ensimmäiseksi elektronisen musiikin sävellykseksi joka on tehty juuri elävää esitystä ajatellen. Se sävellettiin alun perin vienosti thereminiltä kuulostavalle Ondes Martenot -soittimelle ja tällä soitettuun versioon voi tutustua tämän blogimerkinnän linkistä. Äärimmäisen kauniin vaipuileva teos ja ihastuttavan pehmeä saundi (joitain pistävähköjä yläpäitä lukuunottamatta).

Törmäsin koko kappaleeseen äskettäin sitä kautta, että säveltäjä-elokuvantekijä-mikälie Richard Lainhart sovitti teoksen nerokkaalle Continuum-keyboardille sekä Buchla 200e-modulaarisyntikalle. Jos keyboard ei ole tuttu, kannattaa tämä aukko sivistyksestä korjata heti eikä nyt. Tästä linkistä selviää jutun ihastuttava juoni aika nopeasti. Lainhartin esitys taas löytyy - vieläpä aika hyvällä laadullakin - täältä: http://vimeo.com/5194438 . Videossa ei ole mitään erityistä mutta näkeepähän vähän itse kiipparin soitosta jos ei muuta.

Messiaenin teos hyötyy selkeästi siitä ekspressiivisyydestä minkä Continuum tarjoaa ja tulos on erittäin miellyttävä, muttei myöskään tingi liikaa alkuperäisen rujosta pistävyydestä kovaäänisemmissä kohdissa. Pitääpä joka tapauksessa alkaa kuvitella, että jos minulla olisi tuo keyboard, niin tekisin sitä upeaa musiikkia joka loistaa nyt poissaoloaan tylsän peruskiipparin takia. Kuvitteleminen on ilmaista huvia, vaikkei se pitäisikään paikkansa. 

Kuva ja ääni ne yhteen soppii...

Suurin osa on varmasti kohdannut jonkinasteisia kuvan ja äänen yhteisteoksia myös musiikkivideoiden, elokuvien ja muiden ilmeisten esimerkkien ulkopuolella. Harmittavan usein kyse on kokonaisuudesta, jossa toinen puoli edustaa tekijänsä varsinaista osaamisaluetta ja toinen on lähinnä jotain päälleliimattua ekstraa. Perusesimerkkinä tästä on ambient-settien taustalla pyöritetyt BBC-luontodokumentit, jotka joskus toki esteettisyytensä takia sopivat ihan mukavasti ja tuovat väriä pimeään tilaan. Nämä ovat kuitenkin ekstraa ihan sanan varsinaisessa merkityksessä eivätkä esiintyjät varmaankaan koe niiden olevan kovin suurena osana heidän tarjoamaansa kokonaisuutta. Sama pätee ehkä synkempien piirien tapaan pyörittää vanhoja sotadokumentteja tai kauhuleffoja taustakankaalla.

Silloin kun kyse on artistien itsensä kasaamista paketeista, tulee tekijän osaamisen raja helposti vastaan. Musiikkinsa lisäksi esiintyjä on pistänyt sekaisin joukon kivoja pätkiä jotta yleisöllä olisi muutakin tuijotettavaa kuin laptopin taakse linnottautunut äänimaakari. Aika usein nämä jäävät todella naiivin alleviivaavien kontrastien käyttöön tai täyteen mitäänsanomattomuuteen. Toisinaan teollisemman metelin puolella näkee väsyneitä shokeeraamisyrityksiä keskitysleirikollaaseilla - tai jotain oman kesto"suosikkini” kaltaista, eli sätkivän pikkulinnun ja päästäisen päälle ejakuloimiseen perustuvan taidepläjäyksen. Kaiken kaikkiaan usein tyydytään joko helppoon arkistomateriaalien pintakäyttöön tai sitten ei vain oikein osata toteuttaa omalla kameralla/editointisoftalla sitä mahdollisesti hyvääkin idea jota ajetaan takaa. Onko tällä mitään väliä, eli onko äärisurkeudet poislukien video pelkkää plussaa muttei sinänsä keskinkertaisenakaan miinusta jos musiikki kuitenkin toimii?

Toista laitaa edustavat sitten kuva- tai videoteokset joihin on lisätty ääni. Näiden kahden elementin tekijät eivät usein ole sama henkilö ja on varmasti runsaasti esimerkkejä niin onnistuneista kollaboraatioista kuin galleriaesitystä “elävöittävistä” äänimössöistäkin mutten juurikaan osaa eritellä näitä tarkemmin. Jaksan jostain syystä todella harvoin keskittyä videoteoksiin missään gallerioissa ellei esitys ole aivan lyhyt tai katselutila erityisen toimiva. Tämä saattaa toki johtua siitä, että yleensä saan itseni helpoiten raahattua katsomaan lähtökohtaisesti jotain muuta – useimmiten valokuvaa – ja videot jäävät jotenkin ylimääräisen tuntuisiksi. Kävin äskettäin katsomassa Valokuvataiteen museon näyttelyn johon kuului myös Sini Pelkin kolmen videoteoksen kokonaisuus Statue – Concealment – Ceremony. Kahdessa näistä oli ääni mukana, mutta tekijöiden nimet katosivat jo kauan sitten mielestäni. Statue – joka oli alkuihmettelystäni huolimatta varsin tyylikäs teos – jäi mieleen suhteellisen toimivana yhdistelmänä, vaikkakaan mistään suuresta vaikutuksesta ei voi vielä puhua. Ambient-meininki oli hienosti yhdessä kuvan kanssa pari ensimmäistä minuuttia mutta sitten töksähti jotenkin oudosti eri suuntaan. Musiikki kuitenkin tuki kokonaisuutta, eli pelkkä kuva olisi jättänyt huomattavasti kylmemmäksi.

Hyviä esimerkkejä löytyy paljonkin erityisesti silloin, jos kuvasta keikalla vastaa taitava VJ joka on samalla aallonpituudella esiintyjien kanssa. Tässä blogissakin on kehuttu myös vaikka Lucky Dragonsin kuvankäyttöä sekä Rihmaston seuraamisesta hypnoottisempaa tehnyttä tuplaprojisointia. Sitä kuitenkin toivoisi näkevänsä enemmän tilanteita, joissa kaksi oman alansa taitajaa – muusikko ja kuvataiteilija – löisivät viisaat päänsä yhteen ja tekisivät koko paketin kunnollisena kollaboraationa.

P.S. Aito tekotaiteellinen valokuva on sekä vino että mustavalkoinen

All in Satan!

Enpä ole koskaan ennen tainnut osallistua levyn ennakkokuuntelutilaisuuteen ja tällä kertaa kyseessä oli vielä levy, jonka ilmestymisestä en varmaan ollut edes kuullut kuin paria päivää ennen. Kyseessä oli Beheritin kiirastorstaina julkaistava uutuus. Jos yllättäen jollekin lukijoista suomalainen black metal ei ole tuttua, Beherit muistetaan siis lähinnä 1990-luvun alun omaperäisestä mustasta metelistä jonka jälkeen suunta vaihtuikin minimalistiseen ambientiin* ja pian pääpiru soittikin joHC-teknoa bileissä DJ Gamman nimellä. Mitään edellämainituista en erityisen hyvin tunne, vaikka Drawing Down the Moon (1993) taisi levyhyllyssä jonkin aikaa joskus ollakin. Koska "yhtyeen" ura on ollut ennen kaikkea erikoinen, oli kiinnostavaa kuulla, että tämä pitkän tauon jälkeen saatava julkaisu olisi taas metallia.

Paikalle Lauttasaaren ravintola Lystiin 26.4. oli saapunut minun ja toverini lisäksi runsas joukko perinteisiin vetimiin pukeutuneita hevimiehiä mutta mistään megatapahtumasta ei ehkä voi puhua. Ajatus jonkin uuden levyn kuuntelemisesta yhden, kahden tai kolmen oluen kera puhutteli kyllä jo ihan alusta saakka, eikä se, ettei levy tehnyt erityisen suurta vaikutusta tuntunut lainkaan pettymykseltä. Beherit on siis teemallisesti ja myös osin musiikillisesti palannut jonnekin 80-luvun loppupuolelle alleviivatun punkahtavan yksinkertaisten riffien ja Suck My Blood -henkisten biisinnimien pariin. Tämä on toki ihan hauskaakin jos siihen jaksaa suhtautua oikealla tavalla. Musiikin puolesta tuo meininki ei ole koskaan erityisemmin purrut, mutta joukossa oli paljon hyvääkin. Tuotantopuoli oli purevaa mitä nyt äänentoiston pohjalta pystyi päättelemään, outro oli hieno ja ne vähät kohdat joissa simppeleitä riffejä koristettiin kummallisilla leadeilla ainakin herättivät kiinnostusta. Paljoa muuta ei kyllä tällä kertaa mieleen jäänyt, paitsi että olut maksoi siedettävät 3,5e ja oli maukasta. Tietysti ajatukset siirtyivät taas hetkeksi siihen, mitä tunnelmallinen metalli voisi maailmalle vielä tarjota kunhan tekijöitä ilmaantuisi...

*Ei, ei siis mitään Mortiis-soittelua ja mystisten linnojen kellareita vaan oikeasti kummallista kamaa mikäli oikein muistan.

Tuvaa ja mikrotonaalisuutta

Viikko sitten Tyva Kyzy, kenties ainoa kansainvälisesti tunnettu kurkkulaulunaisyhtye, esiintyi Pitäjänmäessä paloturvallisuusmääräyksiä uhmaavan täydelle salille. Taas yksi sulka aktiivisen kurkkulauluyhdistyksen hattuun! Postilaatikosta taasen kolahti 31-sävelisen Fokker-urun 50-vuotisjuhlalevy. Juhla oli kylläkin jo kymmenisen vuotta sitten, mutta musiikki ei onneksi tässä suhteessa pääse vanhentumaan.

Pitskun kulttuurikirkko ei nimestään huolimatta palvele Jumalaa vaan tämä entinen kyläkirkkorakennus on tätä nykyä asuin- ja konserttikäytössä - kiitos paljolti tiettyjen aktiivisten pitäjänmäkeläisten. Tila on kodikas puutalo, jonka pieneen saliin Tyva Kyzy veti perjantaina 13.3. ehkä reilut sata henkeä nauttimaan Suomea alati laajemmin valloittavasta kurkkulaulusta. Yhtyeen esitys oli kauttaaltaan suhteellisen showmainen ja mukaan mahtui perinteisten kurkkulaulutyylien esittelyjen lisäksi kilpalaulantaa, eläinten äänten matkimista ja muutama muukin soitin kuin tutut kaksikieliset jousisoittimet (Igil). Merkittävä osa esityistä lauluista oli kurkkulaulutonta kansanmusiikkia, mikä ei sinänsä haitannut koska on ylipäätään hauska kuulla muutakin kuin sitä kaikkein tutuinta tuvalaista. Usein entuudestaan tuntemattomankin kurkkulauluyhtyeen konsertissa saattaa kuulla ties kuinka monta tuttua, oletettavasti Tuvassa vakaan perinneaseman saavuttanutta kappaletta.

Konsertin ensimmäinen puoliaika (välissä oli kahvitauko!) oli ajoittain hieman turhankin monimuotoista, erityisesti vauhdikkaampien duurirallien osalta. Toinen puoliaika alkoi yhtyeen managerin (?) soolona esittämästä tyylikkään minimaalisesta Igil-kappaleesta, jonka lopussa hänkin myös hieman lauloi. Selvästi yhtyettä vähäisemmällä vaikutuksella, tosin. Tämän jälkeen Tuvan Tytärten esitys pääsi taas käyntiin ja toinen puolisko olikin musiikillisesti paljon ensimmäistä yhtenäisempi, kiinnostavampi ja kurkkulaulusuorituksiltaan mieleenpainuva; yhtyeen taiteellisen johtajan, Choduraa Tumat'n, vakaa ja matala kargyraa teki todellisen vaikutuksen. Upeaa, matalaa kurkkulaulua ja aivan älyttömän puhtaasti, vailla sitä korinaa ja rahinaa jota tuskin voi mieskollegoiden äänestä koskaan poistaa.


Taannoisella mikrotonaalisuusluennolla mainittu 31-sävelurku, siis nk. Fokker-urku jäi kiinnostamaan ja googlettelun jälkeen tilasin pian lupaavien ääninäytteiden perusteella soitinta ja Huygens*-Fokkerin säveljärjestelmää juhlistavan levyn. Suurimmassa osassa kappaleita Fokker-urku on käytössä, mutta mukaan on mahtunut myös muutama laululle, viululle ja orkesterisoittimille sävelletty kappale. Nämäkin toki samassa mikrotonaalisessa hengessä. Kappaleet ovat viideltä eri säveltäjältä 1950-luvulta nykypäivään. Itse Fokker-uruista otetaan jo alkumetreillä kaikki irti; jos olet kuullut millaisen hakkaavan riitasoinnun tavallisista uruista saa aikaiseksi, voit kuvitella sen ihastuttavan kaaoksen, jonka 31-säveltä oktaaville antava soittopeli loihtii ilmoille soittajan niin halutessa. Levyn urkupuoli ei kuitenkaan rajoitu dissonanttiin musiikkiin vaan Fokkerin järjestelmää hyödynnetään myös hieman harmonisemmin ja hillitymmin. Tämä ääninäyte on kummittelevuudessaan aika viehättävä, tämä taas antaa hieman esimakua siitä, mitkä mahdollisuudet soitin tarjoaisi myös pienimuotoisemman musiikin suuntaan. Levyn keskelle sijoitetut kaksi kolmelle viululle sävellettyä kappaletta ovat ihan mukavia mutta rikkovat jossain määrin kokonaisuutta. Lopussa seisoo, jos ei kiitos, niin vähintäänkin häiriinnyttävä Rafael Reinan 20-minuuttinen sopraanolle ja erikoiselle orkesterikokoonpanolle säveltämä Drag on... claustrophobia joka tekee yli tunnin mittaiselle levylle ahdistavan, mutta kiehtovan lopun. En oikeastaan osaa sanoa ymmärränkö Reinan kappaletta vai en, mutta jollain kierolla tavalla sitä kuitenkin jaksaa kuunnella.

Pelkäsin saavani käsiini lähinnä mielenkiintoni tyydyttävän kuriositeetin, mutta tämä levy kestää näin parin ensikokeilun perusteella kuuntelua muutenkin. Hintaa kertyi postikuluineen 14e, ja mikäli innostuit, loput ääninäytteet, tilauslinkki, tietoa Hyugens-Fokker -säätiön toiminnasta ja kaikesta tähän liittyvästä löydät tämän linkin kautta: http://www.xs4all.nl/~huygensf/english/.



*Kyseessä on siis 1600-lukulainen tiedemies Christian Huygens, mikäli nimi sattuu kuulostamaan tutulta.

Tuomiota ja mikrotonaalisuutta

Kirjoitustauko on taas venynyt eikä musiikillisia esityksiäkään ole juuri sinä aikana tullut koettua, lukuun ottamatta Esotericia helmikuussa. Sekä kuorokonserttia, jossa puolestani katselin itse lavalta yleisöön päin. Eilen musiikinteoreettinen tiedottomuuteni sai merkittävää lisäoppia viritysjärjestelmien osalta Aaron Huntin esiteltyä 41-sävelistä mikrotonaalista järjestelmäänsä - sekä aivan käsittämättömän hienoja tätä varten rakennettuja MIDI-laitteita.

Uudemman doom-metallin kenties kovin nimi, Esoteric, soitti Dante's Highlightissa 21.2 tapansa mukaan tarkasti ja raskaalla kädellä. Esiintyjien puolesta kaikki sujui enemmän kuin mallikkaasti ja biisilistalta löytyi niin vanhaa kuin uuttakin, tuoreimman The Maniacal Valen ollessa varsin reippaasti edustettuna. Erityisesti sitä edeltävän nimihirviölevyn hehkutusraita Blood of the Eyes myös sykähdytti allekirjoittanutta odotetusti. Dante's Highlight sen sijaan tuotti pettymyksen jotakuinkin kaikessa paitsi etukorttitarjousoluen hinnassa (3,5e/0,6l). Äänentoisto on suunnattu pelkästään lavan edessä olevalle kaistaleelle ja tämän reunoilla yleisön puhe alkaa jo kilpailla äänenvoimakkuudessa bändin kanssa. Onhan tästä ehkä se etu, että jos lämppäri (tai itse keikka) ei kiinnosta, voi paremmin jauhaa kavereiden kanssa pöydässä. Itse keikka-alueella äänenpaine oli ihan kohtuullisissa, joskin ehkä hieman alhaisissa lukemissa. Lavan valaistus oli kirkkaudessaan ja latteasävyisyydessään aika käsittämätön. Eihän kukaan halua nähdä hikisiä hevisetiä päivänvaloa muistuttavissa olosuhteissa, vaan tästä syystä lavalle suunnataan esimerkiksi siluettia korostavia värispotteja tai jotain muuta todellisuutta peittävää valaistusta. Paikan tunnelma oli muutenkin aika tylsähkö, eikä keikka ehkä tästä syystä jättänyt samanlaista fiilistä kuin parin vuoden takainen Nosturin loistoesitys.

Eilen 12.3. Sibelius-akatemialla oli tarjolla luento, jonka piti säveltäjä ja musiikinteoreetikko Aaron Hunt. Hänen kiinnostuksensa kohteet ovat mikrotonaalisen musiikin alueella ja mukana oli esittelyssä miehen tuoreen yrityksen MIDI-tuotteita. Omat musikiinteoreettiset tietoni viritysjärjestelmien suhteen rajoittuivat tätä ennen aivan alkeistason käsitykseen siitä, mistä vuosituhansia sitten alkaneissa viritysjärjestelmien ongelmallisuuksissa on suunnilleen ollut kyse. Siitä huolimatta Huntin esitys oli seurattavissa ja ainakin pääpiirteisesti ymmärrettävissä. Tätä helpotti osin korni mutta yllättävän selkeä Powerpoint-esitys viritysjärjestelmistä ja ohesssa esitetyt soittonäytteet.

En ryhdy tässä yhteydessä esittelemään teoriaa tarkemmin, koska olisin tietojeni puolesta siihen aika huono valinta. Teoria on selitetty tarkemmin miehen nettisivuilla www.h-pi.com mutta teen tähän pikaesittelyn hänen järjestelmästään, jonka olen toivottavasti ymmärtänyt suunnilleen oikein:

Hunt käyttää 41 säveltä ja kolmea ylentävää ja alentavaa etumerkkiä tavallisen 12 puolisävelaskeleen ja yksittäisten ylennys- ja alennusmerkkien sijaan. Yleisesti ottaen mikrotonaalisuus tarkoittaa sitä, että voimme erotella enharmonisten sävelten, esimerkiksi Eb:n ja D#:n välillä joka on normaalisti joko mahdotonta (kosketinsoittimet) tai sitten erityisen taidon varassa (laulu, puhaltimet, nauhattomat kielisoittimet yms.) mutta harvoin siltikään tarkoituksenmukaista länsimaisessa musiikissa. Tässä tapauksessa pystymme vielä enempään: hänen 41 säveltään seitsemän etumerkkiään (ml. palautusmerkki) tarjoavat oktaaville 205 erilaista mahdollista intervallia. Huntin järjestelmän taustateoreettisena ajatuksena on Juuri havaittavissaolevien erojen (Just noticeable differences, JND) käyttäminen pienimpien mahdollisten intervallien pohjana. JND tarkoittaa pienintä ihmisen havaittavissa olevaa muutosta ja Huntin viittaamien tutkimusten mukaan tämä tarkoittaa noin 200 säveltä oktaavilla. Riittävän abstraktiotason teoria on tunnetusti innostavaa kaikilla aloilla (kyllä on!), mutta tässä hienointa oli nähdä ja kuulla elävänä Huntin rakentamia MIDI-laitteita joiden avulla tämän järjestelmän käyttö tulee kenen tahansa ulottuville. Hänen projektinsa ideana olisikin sekä vakiinnuttaa hänen järjestelmänsä mikrotonaalisen musiikin säveltämiseen että mahdollistaa sen hyödyntäminen myös käytännössä. Useinhan mikrotonaalisia sävellyksiä tekevällä on aika rajalliset mahdollisuudet soittaa tai soitatuttaa teoksiaan, ja moni onkin joko käsintehtyjen erikoisinstrumenttien tai tylsien kompromissien varassa. Huntin laitteet on myös halutessaan mahdollista virittää jonkin muun järjestelmän mukaan.

Esillä oli kaksi “keyboardia”, toinen kaksi- ja toinen nelioktaavinen sekä pieni MIDI-laatikko, jonka olisi tarkoitus muuntaa normaalin keyboardin viritys minkälaiseksi ikinä haluakaan (se siis tulee kiipparin ja syntikan väliin ja muuttaa sen lähettämän MIDI-viestin). Jälkimmäistä en päässyt näkemään käytännössä teknisten ongelmien takia mutta se oli aika tylsän oloinen varsinaisiin keyboardeihin verrattuna. Ne nimittäin olivat aivan upeita ja yllättävän siedettävän hintaisia käsintehdyiksi laitteiksi. Huntilla on myös erilaisia tietokonesoftia asian tiimoilta, mutta jouduin harmikseni lähtemään ennen kuin esittelyyn ehti muuta kuin hänen hauska – ja ilmainen – mikrotonaalisen musiikin ear training -softansa. Nyt opettelemaan enemmänkin intervalleja kuin ne vanhat tutut, priimistä oktaaviin (no okei, onhan niitä nimetty siitä ylöskin, mutta ei se ole oikein sama...)! Jäin muutenkin vaille mitään laajempaa soittodemoa tai vastaavaa koska jouduin poistumaan etukäteen, enkä ehtinyt pyytää lupaa räpsiä kuviakaan. Käykää siis tutustumassa osoitteessa www.h-pi.com 41-sävelisyyden teoriaan tai ainakin edes itse laitteisiin. Jos ostatte sen isomman kiipparin ja kerrotte siitä minulle, lupaan muuttua vähintäänkin vihreäksi kateudesta. Pianonsoittotaitoni tosin rajoittuvat jonnekin ala-asteen väkinäisten soittituntien asteelle, joten 41 namiskaa oktaavilla olisi varmasti helpottava tekijä...

P.S. Sibelius-akatemian Computer music & technologyn luentosarjassa on kuulemma taas yleisölle vapaa kerta ensi kuun kahdeksas päivä. Aiheena kaiuttimet tai jotain vastaavaa... (luokka R423 ellen väärin muista ja klo 15-17)

Lucky Dragons 4.2.

Semifinaliin saapui viime keskiviikkona moni-ilmeisyydestään tunnettu Lucky Dragons. Minulle se oli kuitenkin varsin tuntematon, ja olinkin noteerannut Onnekkaat lohikäärmeet ensi kertaa vasta jonkun Charmlistille pari kuukautta sitten lähettämän hehkutusviestin myötä. Kuuntelin Myspace-näytteet, vakuutuin riittävästi ja päätin että pitääpä mennä kuuntelemaan. En tosiaan pettynyt, eli kiitoksia hehkutusviestistä!



Ensin lavalle astui Islaja, vaihdellen kokoonpanoaan kaksi- ja kolmihenkisyyden välillä. Alkupuolen droonimman ääneilyn päälle rakentuneet kappaleet toimivat ihan perusmukavasti ja Merja Kokkosen hauraankauniit laulut sointuivat kirkkaasti kautta linjan. Ne tuntuivat tulevan sopivan läheltä ja sanoista sai hyvin selvää. Meininki siirtyi hiljalleen alati rokkaavammaksi, lähinnä basson ja laulujen vetämäksi musisoinniksi joka ei oikein allekirjoittaneeseen tehnyt erityistä vaikutusta. En tosin muutenkaan luonnehtisi itseäni varsinaiseksi Islaja-faniksi, joten ehkä tämä toimi paremmin joillekin muille. Keikasta jäi kaiken kaikkiaan hieman vaisu vaikutelma.

Lucky Dragons, jota tällä kertaa edusti vain Luke Fishbeck, levitti massiivisen äänilähdearsenaalinsa yleisön keskelle lattialle ja pian päästiin asiaan. Tuttuun tapaansa Fishbeck jakoi yleisön soitettavaksi instrumentteja, lähinnä erilaisia rytmisiä kalistimia ja näitä soitettiinkin vapaasti läpi koko konsertin. Pieni läppäri tarjosi taustoja, mutta muuten oltiin aika pitkälle delay-looppailun varassa; instrumentteina siis mm. hiljaiset laulut, pienet gongit, kasvien siemenkopit (jos näin oikein?) ja aivan mahtava yhteisöllisyyttä huokuva piuhaviritys jonka tuottama ääni muuttui ihmisten koskettaessa toisiaan. Tämä nyt on symboliikaltaankin jo ihan huikea idea. Taustalle oli heijastettu pääosin muutamista vaihtuvista jumittavista kuvista koostuva taustavideo joka sopi tunnelmaan mukavasti.

Alkuun saimme nauttia aivan erinomaisen hienosta ja vangitsevasta ambienthenkisestä, rauhallisesti etenevästä setistä, joka sai välillä vauhtia taustoista nousevista melodisista ryöpyistä. En osaa tai jaksa sen enempää eritellä tätä puolituntista mutta mainitsen vain musiikin virranneen lähes täydellisesti ja että yhteys musisointiin osallistuneeseen yleisöön oli paikoin erittäin hyvä. Varsinkin sen hauskan maadoitussaundi-piuha -temppuilun kanssa! Tämän jälkeen Luke koetti kertomalla opettaa yleisölle tanssia kohteliaine liikkeineen, mutta katsoi pian parhaaksi vain pyöräyttää musiikin soimaan ja antaa ihmisten oppia käytännössä. Loppuun saimme siis kaksi todella vauhdikasta, toimivaa ja selkeästi paikallaolleisiin uponnutta tanssiraitaa. Hyvä meininki, hyvä mieli, hieno kokemus.

P.S. Fonalin Levynmyynnistä mukaan tarttui vielä kohtuuhintaan (10e/kpl) sekä Lau Naun Nukkuu-levy vinyylinä että Lucky Dragonsin Dream Island Laughing Language. Juuri sopivasti kun vasta pääsinkin toivomasta parempaa Lau Nau -kokonaisuutta kuin viimeksi arvioitu CD-R...

P.P.S. En mitenkään onnistu saamaan tällä helvetin käyttöliittymällä kuvia asettumaan järkevästi. Yritykseni säätää kuvat suoraan koodia muokkaamalla eivät oikein onnistuneet nekään...