keskiviikko 19. elokuuta 2009

Amerikan kamareista

Amerikkalaisen 1900-luvun minimalismin ja muun modernimman musiikin ystäviä hemmoteltiin Kamarikesän toimesta oikein urakalla. Itse ennätin nähdä sekä vaikuttavan kahvilakonsertin että osallistua huikean hienoon iltaan ritarihuoneella. Tylsässä Dante's Highlightissa taasen konsertoi irlantilaisjuuristaan väsyttävän ylpeä mutta musiikin ja esityksen puolesta valloittava Primordial.

















Elokuun kuudentena mukavassa Cafe Jugendissa iltapäiväkonsertoi Kamarikesä All Starsiksi itseään kutsuva 14-henkinen kokoonpano. Ensimmäisen esitetty John Cagen 4'33" oli huono valinta näin meluisaan paikkaan. Cagen kuuluisa pianoteos (jossa ei siis soiteta oikeasti mitään) vaatisi toimiakseen tilan, jossa ihmiset istuvat hiljaa ja keskittyen, aivan kuten konsertissa on yleensä tapana. On erikoinen tilanne istua melkein viisi minuuttia katsellen sivuja harvakseltaan kääntelevää pianistia ja tähän koko ajatuksen nokkeluus perustuukin. Nyt suuri osa yleisöstä ei edes tajunnut, että käynnissä oli minkäänlainen esitys. Tässä suhteessa Jugendissa on pahoja puutteita: ovella pitäisi selvästi lukea, että täällä on konsertti käynnissä ja jos haluat kahville juttelemaan kaverisi kanssa, mene johonkin toiseen paikkaan. Henkilökunta voisi myös mainita asiasta ennen konsertin alkua. Nyt typerät turistit ja typerät paikalliset mekastivat koko konsertin läpi aivan kuin tarjolla olisi ollut vain jotain merkityksetöntä taustamusiikkia.

Onneksi istuin sen verran edessä, että melu ei haitannut paljoa, sillä Terry Rileyn sävellys In C oli todella, todella hieno. En tunne teosta hyvin, mutta puhun nyt sen pohjalta mitä ajattelin ja ymmärsin Kamarikesän esityksestä. Vaikka soittajia oli neljätoista, kukin teki lähinnä vain omaa pientä osaansa, joiden yhteistuloksena äänimaailmaltaan laaja ja vaikuttava, mutta melodisesti hitaasti ja lyhyellä alueella etenevä kappale syntyi. Edessä soittanut sellisti tuntui joltain osin johtavan kappaleen etenemistä, mutta muuten kaikki virtasi kuin itsestään. Ajoittain nousseet fortet aiheuttivat väristyksiä selkäpiissä ja teoksen kokonaissävy oli kaikkiaan ilahduttavan positiivinen. Tästä oli hyvä jatkaa kohti illan konserttia.


Ritarihuoneen konsertti oli parhaita mitä olen tällä saralla kuullut. Laaja, mutta hyvin valittu, lähinnä lyhyistä kappaleista koostuva ohjelmisto oli vertaansa vailla. Musiikkia oli tarjolla Feldmanilta, Schoenfieldilta, Carterilta, , Ivesilta , Coplandilta. sekä minulle tuntemattomilta säveltäjiltä Celius Doughertylta ja Robert Muczynskilta. Otan tässä esiin vain muutamat huippuhetket.

Alun Feldman jäi mieleen lähinnä ihan kiinnostavana introna, mutta Schoenfieldin Five Days From The Life Of A Manic-Depressiven kaksi osaa (Labyrinth ja ennen kaikkea From a Bintel Brief) olivat jotain aivan mieletöntä. Ilmeetön mutta erittäin taitava Seppo Varho sekä Rebekka Angervo loihtivat pianosta nelikätisen esityksen, joka sisälsi niin sävellyksellisesti nokkelaa ja kiinnostavaa seurattavaa kuin aivan mielettömän kaunista, (minun korviini) omintakeista musiikkia. Pakko tutustua tähän paremmin ja hankkia joku levytys. Konsertin tunnepitoisin hetki koettiin sopraano Leena Sainion huikean kirkkaan ja vaivattomasti korkeuksiin nousseen äänen kautta. Doughertyn kappale K'E toi kyyneleet silmiin ja muutti Ritarihuoneen pompöösin kiillotetun salin tunnelman surumielisen maanläheiseksi. Melkein paras lauluesitys mitä muistan kuulleeni, ja kiitos kuuluu tietysti myös pianon takana taas viihtyneelle Varholle. Konsertin lopetti Muczynskin neliosainen Fantasy Trio. Adjektiivit alkavat loppua kesken, enkä enää muutenkaan muista mitään sen analyyttisempaa sanottavaa esityksestä tai teoksesta. Tyydyn tähän: Fantasy trio oli upea teos ja loistava esitys.










Primordialin keikkaa en jaksa alkaa esittelemään musiikin puolesta sen tarkemmin, mutta laulaja Nemtheangan lavaolemuksen näkemisen pitäisi kuulua melkein yleissivistykseen. Tämä raivohullun näköinen, maskattu mies tuijotti, osoitteli, raivosi ja villitsi yleisön mukaansa koko pitkän konsertin ajaksi. En tajua miten kenenkään kunto kestää moista menoa - varsinkin jos samalla pitää vielä laulaa täydestä sydämestä. Uskomaton tyyppi ja erinomaisen mukaansatempaava keikka.


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Oli hauskaa löytää oma kuvansa 4´33:n tiimoilta. Kahvilan meluisuuteen todettakoon vain, että se oli konserttiohjelman laatijoilla etukäteen tiedossa; Cagen teoshan muuntuu sen mukaan, millaisia sattumanvaraisia ääniä esityksen aikana kuullaan, ja tällä kertaa niitä tietenkin kuultiin tavallista enemmän, koska kaikki eivät tienneet kuuntelevansa esitystä... Itseäni häly ei kyllä haitannut! :)

Cecilia, 4´33:n pianisti Cafe Jugendissa