Äänen lumon toista talvikonserttia luonnehti intensiivisyys ja tupaten täyden Kokoteatterin tunnelman tiiviys. Onnittelut ja kiitokset järjestäjille menestyksekkäästä illasta!
En tuntenut esiintyjiä kuin lähinnä nimeltä, enkä myöskään tunne free jazzia,joten tarjolla on tuttuun tapaan fiilispohjaista raapustelua kuvien kera. Ensimmäisenä lavalle kipusi "piireissä" hyvin tunnettu, vastikään uuden levynsä, Vadelman, julkaissut Taco Bells. Osaa yhtyeen jäsenistä olen kuullut muissa yhteyksissä, ja odotin siksi mielenkiinnolla myös itse pikaruokakokoonpanon tarjontaa. Kahteen pitkään kappaleeseen jakaantunut keikka piti otteessaan virkistävän vauhdikkaalla menollaan, vaikka ensimmäinen veto oli kouliintumattomille korvilleni myös ajoittain hieman raskasta seurattavaa. Toinen biisi oli osin hiljaisempi ja rakenteeltaan selkeämpi, ja vetosi siksi enemmän jumittavaan makuuni. Improvisaation henki oli voimakas ja aito, vaikka hetkittäin tuntuikin siltä, että kaikki tekevät ehkä hieman turhankin omaa juttuaan. Keikka jäi sopivan mittaiseksi, eikä intensiteetti oikeastaan päässyt kärsimään missään vaiheessa.
Hepa Halme Retrospektive trion alkupuoli eteni todella hienosti, ja ambient/äänimaisemoinnin seassa ja yllä kulki ajoittain yllättävänkin tylyjä taajuuksia ja ääniä. Hepa Halmeen soljuvat puhaltimet soivat - Max Savikankaan suomennosta käyttääkseni - eloelektroniikan kautta ja saivat perusmeiningin, kuten pitkän kaiun lisäksi osakseen hieman muutakin käsittelyä. Soolopuhaltimien ja taustasämpläilyjen yhteispeli oli pääosin hyvää, mutta toisinaan nämä kulkivat turhankin eri suunnilla. Tätä tunnetta lisäsi myös se, että keikka venyi varsin pitkäksi, ja tähänkin kestoon nähden mukana oli turhan paljon erilaisia ajatuksia, teemoja ja äänenkäsittelyä. Keikka oli joka tapauksessa mukavan omalaatuinen yhdistelmä eri tyyppistä, helposti seurattavan suoraa elektronista/elektroakustista ääntä, josta voisi hiomalla tehdä epäilemättä erinomaisen kokonaisuuden.
Helsingin Sanomissa asti noteerattu Mats Gustafsson Fire! -kokoonpanoineen ei turhaan ole ansainnut saamaansa hehkutusta. Suorastaan maanisella raivolla saksofoniaan soittanut ruotsalainen ei myöskään varastanut show'ta sooloilemalla, vaan trion jokainen osa antoi yhtäläisen osansa musiikkiin. Setti alkoi tyylikkäästi Gustafssonin soittaen särö- ym. pedaalein tyylikästä hälyä rumpujen ja basson kanssa. Tämä lisäinstrumentti tarjosi muutenkin läpi konsertin pieniä taukoja saksofonista, sekä laajensi äänenkäytön intensiteetiä soidessaan muun kokoonpanon mukana. Itse saksofonin soitosta en osaa sanoa mitään oikeasti kuvaavaa; se oli huikeaa, voimakasta ja monipuolista soittoa, joka ei suinkaan rajoittunut vauhdikkaisiin taidonnäytteisiin vaan eli osana musiikkia. Melkein enemmän omaa huomiotani vei rumpali Andreas Werlin, jonka yhtä lailla monipuolista, ja huomiotaherättävän omintakeista työskentelyä oli mahtava seurata. Mies soitti kuin transsissa, kuten seuralaiseni asiaa kommentoi. Johan Berthlingin bassot toimivat usein kappaleiden selkärankana, mutta välillä soimaan jäänyt komppi, tai Gustafssonin toistumaan jäänyt saksofonipätkä tarjosivat taas bassolle mahdollisuuden siirtää musiikkia eteenpäin. Soitto tuntui hallitun yhtenäiseltä, vailla selkeitä solisti/komppaus-rajoja, ja setti oli kokonaisuudessaan hieno. Pitänee hankkia Fire!:n uusi julkaisu You Liked Me Five Minutes Ago, ja kokeilla, miltä musiikki kuulostaa vailla elävän musiikin eloisuutta.
Muistakaa seuraava Äänen lumon keikka 14.2. Samassa paikassa, eri tunnelmissa.
P.S. Tää blogspotin tapa asetella kuvia (tai minun taitamattomuuteni sen käyttäjänä) alkaa olla jo niin pvnk, että voisinpas keksiä blogille jonkun järkevämmän paikan. Tai tehdä itse sivun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti