Ei kovin ajankohtaista mainostusta (ensimmäinen osa meni jo!), mutta Juuso Paason järjestämät konsertit Arabian kirjastolla jatkuvat taas nyt kesällä. Viikko sitten esiintyi Jukra, ensi viikolla Kulkija. Tarkemman ohjelman näet täältä.
Jukran instrumenttivalikoima oli tavallaan "genrelle" tuttu, mutta tavallistakin vähäeleisempi. Muutaman lelupianon ja kitaran lisäksi kasettimankka loihti taustalle rytmejä, mutta mitään efektejä ei ollut käytössä. Mistään suurista, loputtoman delayn ja tuhannen äänilähteen kollaaseista ei siis ollut kyse, ja hyvä niin. Suoraviivaisuus ja vähäeleisyys toimivat tässä tehokeinoina, mutta lopputulos oli minun makuuni aivan liian hiomattoman kuuloinen. Jukra sai ajoittain aikaiseksi hyviäkin kulkuja mutta nämä päättyivät usein hieman töksähtäen ja jäivät lyhyehköiksi. Kuten itse konserttikin. Seuraavan kappaleen teksti jatkaa tästä hieman pidemmälle eikä enää koske vain Jukran keikkaa :).
En halua vaatia improvisaatioon tai vapaampaan soittoon perustuvalle musiikille tiukkoja rajoja tai teknistä hienosäätöä. Kyse on meiningin, mukaansatempaavuuden, kiinnostavuuden tai jonkin vastaavan vaikeasti määriteltävän asian puutteesta, joka nousee siitä tunteesta, että "lavalla" joko vain vähän kokeillaan, tai sitten toteutetaan jotain varsinaista ideaa mutta vain vähän sinne päin. Folkkihengessä hieman epätarkkaan soittaminen voi hyvin olla tehokeino, jolla saa elävyyttä ja lämpöä musiikkiin mutta sekin menee joskus liian pitkälle. Omasta mielestäni kiinnostavaa ei ole se, onko konsertti maailman hienoin tai soittaako joku vahingossa parit väärät soinnut vaan se, että sillä yritetään tarjota jotain (uusia?) ajatuksia, tunteita tms. kuuntelijalle ja se tehdään suunnilleen niin hyvin kuin mahdollista. En tarkoita sitä, että ennen lavalle kapuamista pitää hioa vuosia jokaista yksityiskohtaa, vaan sitä, että esiintyjä miettisi mitä haluaa sanoa ja millä tavalla se parhaiten onnistuisi. Arvio kohdistuu ainakin minun kohdallani tähän onnistumiseen, joka ei siis ole missään suorassa suhteessa esimerkiksi tekniseen taitoon. Vision mukainen toteutus voi siis yhtä hyvin olla kolme suhisevaa radiota ja mikitetyssä lasipurkissa suriseva kärpänen, kuin akustinen kitara, huilu ja ajoittaista hentoa laulua.
Koska en ole itsekään enää ihan varma siitä mitä sanon tai ajattelen, vaihdan aihetta ja sanon muutaman sanan Digeliuksessa konsertoineista Eva Alkulasta ja Tomoya Nakaista. Sähkökanteleen ja japanilaisen Koton saundit sopivat melkein turhankin mukavasti yhteen, ja sama koski isoa osaa parivaljakon musiikista. Ihan kaunista, unelmoivaa ja mukavaa mutta jotenkin latteaa. Tämä siitä huolimatta, että mukana oli muutamia paiskovampia tai jopa dissonantteja hetkiä. No, mukavasti sitä kuitenkin jaksoi tämän läpi istua, ja valtaosa aika runsaslukuisesta yleisöstä tuntui kyllä tykkäävän varsin paljon. Tunnelma oli leppoisa ja hymyilevä, mikä on aika hieno asia sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti