keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kylmää sähköä ja lämpimiä säveliä


Kosmista, ei turhan progressiivista mustaa metallia lähes ambientin hengessä soittava Darkspace tarjosi tyylikkään ja ilmeettömän scifi-henkisen kuuntelutuokion Dante's Highlightissa. Juho Laitisen vastikään perustamilla Kallion nykymusiikkipäivillä kuultiin viikonlopun ajan uudehkoa musiikkia, mutta allekirjoittanut pääsi mukaan vasta sunnuntai-illaksi.

Darkspacen musiikki ei varsinaisesti nostata keikalla mieletöntä menoa, eikä lavashow myöskään häikäise monipuolisuudellaan. Tässä tapauksessa kumpikaan ”puutteista” ei ollut haitaksi. Jotkut, kuten minä, seisovat ihan mielellään puolitoista tuntia nyökyttäen hiljaa päätä doomin tahtiin. Tai istuvat kellarin lattialla kuuntelemassa kahden pienen Genelecin toistamaa huminaa soitettuna siitä tutusta valkoisesta lootasta, jonka paneelista loistaa puraistu omena. Joillekin keikan on oltava kunnon show tai vähintään moni-ilmeinen, arvaamaton improvisaatiotuokio, jota jaksaa seurata tylsistymättä. Levyjähän voi kuunnella mukavasti kotonakin, varsinkin jos vielä biisit esitetään livenäkin suhteellisen samalla tavalla. Toisille konsertti on äänentoiston - tai toistamattomuuden (esim. akustiset klassiset instrumentit) - ja akustiikan takia ylivertainen musiikinkuuntelutilanne, jossa on myös erinomainen mahdollisuus keskittyä tai fiilistellä. Nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Myös ambient-keikasta voi tehdä jotain kiinnostavampaa ryhtymättä moshaamaan kiipparin takana tai vetämättä muuten itsetarkoituksellisesti huomiota musiikin sijaan sen esittäjään. Tämä voi liittyä niin tilaan kuin instrumentaatioonkin, ja minimissään nykyään toivoisi, ettei ainakaan koko show tulisi vain siitä tympeästä taikalaatikosta. Itse artistit voivat kyllä minun puolestani olla lavalla niin tylsiä ja eleettömiä kuin haluavat. Jälkimmäinen tarjoaa myös mahdollisuuden etäännyttämiseen, ja tätä myös Darkspace hyödynsi.

Sveitsiläistrion konerumpujen taustoittama, suhteellisen raskas ja progressioltaan vähäinen musiikki pääsi keikalla oikeuksiinsa yllättävän hyvin. Setti ei ollut tasaista metallipaahtoa alusta loppuun, vaan pitkään keikkaan oli mietitty riittävästi vaihtuvuutta. Perusideasta ei kuitenkaan tingitty ja lavashow kaikessa vähäeleisyydessään vastasi sitä scifi-henkistä mielikuvaa, joka minulla yhtyeestä entuudestaan oli. Soitto eleettömästi konerumpujen ja ajoittaisten syntikka/ambient-juttujen taustanauhan päälle tuki vaikutelmaa entisestään. Iso äänentoisto ja livesoitto myös paljasti kotikuunteluun verrattuna musiikista uusia puolia, ja kaverini kiinnitti huomiota esimerkiksi levyillä huonosti kuuluneisiin bassotuksiin, jotka olivat nyt suorastaan tapetilla. Jatkoklubi jäi laiskuuden vuoksi väliin ja olisikin kiva tietää, onko metallikansasta kukaan uskaltanut jatkaa iltaansa synkän trancen parissa.

Nykymusiikkipäivien näyttämönä toiminut, valaistuksensa puolesta virastomaisen kolkko Vaihtolava osoittautui omalaatuiseksi ja tiiviiksi keikkapaikaksi. Juho Laitisen, Niko Kumpuvaaran (Harmonikka) ja Heikki Nikulan (klarinetit) trio oli valikoinut soitettavat kappaleet etukäteen, mutta päättivät niiden järjestyksestä vasta konsertin aikana. Sen suurempaan analyysiin en kykene, mutta otan esiin muutamia mieleenpainuneita hetkiä.

Konsertin käynnisti Sofia Gubaidulinan In Croce, joka nousi alkuvaikutelman jumittavasta veikeydestä hiljalleen monimutkaistuen kohti mieletöntä tunnelmointia. Saariaho meni jotenkin ohi, samoin Tuomela, eikä sinänsä mukavan kuuloisesta Ton-Thât Tiêtin kappaleestakaan tule enää mitään mieleen. Tiensuun Plus oli sekä hauska että oivaltava, mutta ei välttämättä sen enempää. Tällä listauksella (tai blogilla!) ei arvatenkaan ole mitään tekemistä vakavan musiikkianalyysin kanssa vaan kyse on puhtaasti mielenliikahduksistani. Arvioin tässä muutenkin vertailukohteiden puutteessa enemmän itse teoksia kuin niiden viimeviikkoisia esityksiä. Scelsin heterofoninen* kappale sellolla ja laululla esitettynä oli varsin nokkela ja viihdyttävä: tuntui siltä, että instrumentit yrittäisivät mahdollisimman hyvin soida tarkkaan yhdessä, mutta jokin voima pitäisi niitä aina hieman erillään. Kiinnostavaa tästä teki eniten se, että Juho Laitinen hoiti sekä sellon että laulun.

Konsertin toisella puoliajalla kuultiin tuli kappale, joka yksinkertaisessa, onnellisessa nerokkuudessaan teki vaikutuksen: Laurence Cranen Second Favourite Chord, joka nimensä mukaisesti lähinnä esittelee erään säveltäjän suosikkisoinnuista. Lyhyt, ytimekäs ja jostain ihmeellisestä syystä positiivisin kappale jonka muistan aikoihin kuulleeni. Jos osaat lukea lainkaan nuotteja, näet täältä, miten yksinkertaisesta kappaleesta on kyse.



*Käsittääkseni heterofoniassa kaksi tai useampaa instrumenttia soittavat lähes samaa melodiaa, eli muuntelu on vähäistä, eikä mikään soittimista ole säestyksen tai taustan asemassa.


Ei kommentteja: