Iltamat kujalla Kokoteatterissa 12.12.

Populaarikulttuuriyhdistys Choruksen musiikkia ja näyttämätaidetta esitelleen Iltamat kujalla -minifestivaalin perjantai oli alun performanssia lukuun ottamatta omistettu musiikille. Viihtyisä Kokoteatteri tarjosi hyvät puitteet kaikin puolin hyvissä tunnelmissa olleelle tapahtumalle.

Ilta alkoi varsin hauskoissa merkeissä: blondiperuukkeihin laittautunut lähes identtinen korkokenkäkaksikko leipoi aulahuoneen lattialle piparkakkutaikinasta puolitoistametrisen Suomen. Lopuksi maamme hupeni pala palalta piparkakkumuottien avulla ja yleisökin pääsi mukaan kertaamaan kotimaamme maantiedettä kollektiivisen "missäs se-ja-se kaupunki olikaan?" -mietinnän myötä. Rohkeimmat tai nälkäisimmät uskaltautuivat myös syömään paloja Katri Kainulaisen ja Ella Tahkolahden kätten työstä.

Kuupuu soitti hyvän ja tunnelmaltaan suhteellisen moni-ilmeisen konsertin. Samplerista ja kaseteilta kumpusi taustoja joiden päälle Jonna Karanka lauloi ja soitti perinteisen delay-looppailun keinoin pillejä, tamburiineja ja joitain elektronisia leluvempeleitä. Kokoteatterin hiljainen, pimeä tila teki keikan seuraamisesta ja musiikkiin keskittymisestä tavallista mukavampaa. Kuupuun setti oli rauhallinen, paikoin jopa tunnelmaltaan synkkäkin ja sopivan mittainen. Jotain aiemmin havaitusta maagisuudesta jäi kuitenkin puuttumaan eikä keikka ehkä jää mieleen Kuupuun parhaimmistoon kuuluvana monelle muullekaan kuulijalle. Nämä nyt ovat tietysti aika fiilispohjaisia juttuja...

Vukin keikalle ehdin vasta ehkä muutaman alkubiisin mentyä ohi, mikä osoittautui odotettua valitettavammaksi. Kuunneltuani etukäteen pari kappaletta myspacesta arvelin, ettei tämä varmaan ole ihan minun juttuni ja päätin käydä tällä välin syömässä (1). Vuk sen sijaan osoittautui todella energiseksi, taitavaksi ja hyvin hauskaksi seurattavaksi. Hammond-urut sekä urkuharmooni tuottivat yhdessä sydäntälämmittäneen soinnin ja Janne Lastumäen kekseliäät, vähäeleiset perkussiot pitivät taustan elossa Vukin (pääsolistin alias) ja Loupinen laulujen viedessä suurimman huomion. Vukin vahva ääni tuntui venyvän helposti kolmannen viivan yläpuolelta pehmeään alttoon ja melodioiltaan veikeä, hiljaisesta fiilistelystä kunnon räyhäämiseen pystynyt keikka jätti hyvän fiiliksen loppuillaksi.

Shogun Kunitoki kuulosti sinänsä hyvältä ja meininki oli kohdallaan mutta jotenkin latistui tasaisesti loppua kohden. Kaverin kanssa päädyimme siihen lopputulokseen, etteivät biisit tai soitto sinänsä muuttuneet kovinkaan paljoa alusta, mutta tämäntyylinen meininki ei yksinään kanna kovin pitkään. Shogun Kunitokin kappaleissa tuntui kaikissa olevan se sama "juju" ja rakenteelliset ideat ja se alkaa jossain määrin puuduttaa kappalemäärän kasvaessa. Väliin olisi kaivannut jotain riittävän erilaista, että menon saisi uudelleen käyntiin samalla voimalla kuin ensimmäisiä kappaleita kuunnellessa. Nostatuksia voi loppujen lopuksi käyttää aika rajallisen määrän mikäli haluaa niiden vielä tempaavan mukaansa. Muisti on kuitenkin suhteellisen lyhyt, eli tuomalla väliin jotain toisella tavalla, toisenlaisilla rytmisillä tempuilla jne. etenevää materiaalia, pystyy samoja sinänsä hyvin toimivia ideoita taas pian hyödyntämään tehokkaasti.

(1) En ehkä malta olla mainostamatta lähikiinalaista, nimeltänsä muistaakseni Ravintola Chen. Mukavan ja nopean palvelun saattelema chilitofuannos oli maukas ja kevensi lompakkoa vain seitsemän euroa. Halavempaa ko falafeli, sano.