Ääntä vailla suuntaa

Kolmen kansanmusiikkiammattilaisen, videotaiteilija Kati Åbergin sekä live-elektroniikasta vastanneen Marko Myöhäsen yhteinen, ääntä ja liikkuvaa kuvaa yhdistänyt konsertti Suunta ei paljoa säväyttänyt. Vaikka Anna-Kaisa Liedeksen loistava äänityö paikoin saikin hyvää tukea Kristiina Ilmoselta ja Timo Väänäsen sähkökanteleelta, jäi kokonaisuus hajanaiseksi ja nimensä vastaisesti lähinnä suuntaa vailla olevaksi taustavideoilla höystetyksi temppuiluksi äänilähteiden viidakossa. Tämä kirjoitus perustuu sunnuntain 9.11.esitykseen.

Kristiina Ilmosen soitinrepertuaarista löytyi kaikkea mahdollista tuulikelloista huiluihin minkä lisäksi hän myös hienosti laulaen, koristen ja muristen tuki Liedeksen äänenkäyttöä. Timo Väänänen vietti suurimman osan aikaa sähkökanteleen takana, jota hän milloin hiljaa hieroen, milloin näppäilen tai e-bow'lla* vinguttaen soitti, enimmäkseen muun äänen tueksi. Taustalle heijastuva Åbergin videomateriaali jakautui yhden suuren, esiintyjien taustalla olevan kankaan lisäksi kahdelle sivussa olevalle, nokkelasti pyöreälle lisäkankaalle. Koko äänimateriaali kulki prosessoinnin läpi ja tämä tarkoitti lähinnä hienon ja pehmeän reverb-kaiun lisäksi muita perinteisiä kikkoja väärinpäinkäännetyistä kaiuista erilaiseen puhe- tai lauluäänen sotkemiseen. Lisänä lavalla oli suuri, ehkä jopa kolmimetrinen, ”kantele” jonka suurista kielistä lähti tyylikäs, pehmeähkö kumina.

Itse konsertin suurimmaksi kompastuskiveksi muodostui tasapainoilu soitinmäärän, kokeellisuuden ja musiikillisen kiinnostavuuden välillä. Vaikka soitinkokoelma oli mittava, on moni niistä ikävä kyllä varsinaisen kliseen asemassa ainakin elektronisen musiikin puolella, ja vaikka ylipuhalletut folkkihenkiset huilut, tuulikellot ja etniset kilistimet sinänsä voivatkin tuoda oikein käytettynä hienoa tunnelmaa, tuli tällä kertaa sellainen olo, että määrä korvaa harkitsevuuden. Koska kaikki vielä syötettiin suureen kaikuun, toi äänimaailma usein mieleen varsin keskinkertaisen luontodokumentin taustamusisoinnit. Äänieksperimentaatio ja laulu oli tyylikästä ja taitavaa – muuta tuskin voi Liedeksen tähdittämältä kokoonpanolta odottaakaan – mutta se jäi usein yksittäisten kuriositeettien lyhyeksi käsittelyksi. Vajaan tunnin mittaiseen konserttiin oli upotettu musiikkia hiljaisesta maiskuttelusta postrockahtaviin e-bow-kantelehehkutteluihin ja “kohtausten” välinen linkki oli usein väkinäinen.

Moni hienosti alkanut tunnelmointi joko jäi turhan lyhyeksi tai juoksi liian vauhdilla huippukohtaansa . Erityisenä miinuksena mainittakoon - esityksen kannalta kylläkin hienosti lavan takaosaan sijoitettu - singing bowleista ja suurista, katosta riippuvista teollisista, jättimäisten sirkkelinterien näköisistä metallirinkuloista ääntä ammentanut osio: vailla mitään havaittavissa olevaa ideaa Liedes lähinnä kalisteli, ainoastaan hetkittäin soitti, pöydällistä kulhoja, joista olisi varmasti saanut upean yhteissoinnin hieman harkintaa käyttäen. Tämä yhdistettynä kylläkin kiinnostavasti kumisseiden metallirinkuloiden rauhalliseen takomiseen sai aikaan sekasotkun, joka muistutti lähinnä, että kivahan se on erilaisten äänilähteiden kanssa leikkiä, vieläpä kun on taustavideo ja hienot valotkin. Äänimaailmassa kaiken kaikkiaan oli aika paljon sellaista, mikä on ollut väsynyttä peruskauraa toisaalla jo yli vuosikymmenen (elektronisen musiikin, erityisesti ambientin, puolella) eikä siksi jaksa itsessään viehättää vaikka mukaan on tuotukin hieman uutta ihmisäänen luovan käytön puolelta.

Videotyö sen sijaan nousi alun tyypillisten luontokuvien ja satunnaisilta tuntuvien linkkien jälkeen muutamiin todella hienoihin hetkiin ja osuviin rinnastuksiin. Mikki Hiiri -siluetti yhdistettynä helvetin lieskoihin sai huomion heräämään ja myöhemmin Äberg toi mukaan muutamia emotionaalisesti vahvoja kuvankäyttöjä esimerkiksi SKS:n arkistosta kaivettuja itkijänaiskuvia hyödyntäen. Lopun upea tummasävyinen talo ja katu vaihtui tavallaan hyvin arkeen, vaikka toisaalta lopun voi nähdä myös hieman latistavana. Tämä jakanee mielipiteitä, mutta Åbergin työssä on silti Suuntaa ajatellen vähiten moitittavaa, vaikken sitäkään erityisen ihmeelliseksi voi kehua.

Suunta ei sisältänyt mitään erityisen kärsivällistä tai hienovaraista vaan lähes kaikki temput marssitettiin showmaisesti nopeasti esiin ja pois seuraavan tieltä. Tuskin kolminkertainen esitysaikakaan olisi riittänyt tekemään tästä harkitun oloista, saati sitten vaikuttavaa esitystä. Yleisön aplodeerauskaan ei tuntunut heijastavan erityisen suurta haltioituneisuutta.


















*E-bow on pieni, yleensä sähkökitaran kanssa käytettävä laite joka saa kielen värisemään tasaisesti. Tämä tuottaa pysyvän ja tavallaan ujeltavan äänen.