Kylmää sähköä ja lämpimiä säveliä

Kosmista, ei turhan progressiivista mustaa metallia lähes ambientin hengessä soittava Darkspace tarjosi tyylikkään ja ilmeettömän scifi-henkisen kuuntelutuokion Dante's Highlightissa. Juho Laitisen vastikään perustamilla Kallion nykymusiikkipäivillä kuultiin viikonlopun ajan uudehkoa musiikkia, mutta allekirjoittanut pääsi mukaan vasta sunnuntai-illaksi.

Darkspacen musiikki ei varsinaisesti nostata keikalla mieletöntä menoa, eikä lavashow myöskään häikäise monipuolisuudellaan. Tässä tapauksessa kumpikaan ”puutteista” ei ollut haitaksi. Jotkut, kuten minä, seisovat ihan mielellään puolitoista tuntia nyökyttäen hiljaa päätä doomin tahtiin. Tai istuvat kellarin lattialla kuuntelemassa kahden pienen Genelecin toistamaa huminaa soitettuna siitä tutusta valkoisesta lootasta, jonka paneelista loistaa puraistu omena. Joillekin keikan on oltava kunnon show tai vähintään moni-ilmeinen, arvaamaton improvisaatiotuokio, jota jaksaa seurata tylsistymättä. Levyjähän voi kuunnella mukavasti kotonakin, varsinkin jos vielä biisit esitetään livenäkin suhteellisen samalla tavalla. Toisille konsertti on äänentoiston - tai toistamattomuuden (esim. akustiset klassiset instrumentit) - ja akustiikan takia ylivertainen musiikinkuuntelutilanne, jossa on myös erinomainen mahdollisuus keskittyä tai fiilistellä. Nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Myös ambient-keikasta voi tehdä jotain kiinnostavampaa ryhtymättä moshaamaan kiipparin takana tai vetämättä muuten itsetarkoituksellisesti huomiota musiikin sijaan sen esittäjään. Tämä voi liittyä niin tilaan kuin instrumentaatioonkin, ja minimissään nykyään toivoisi, ettei ainakaan koko show tulisi vain siitä tympeästä taikalaatikosta. Itse artistit voivat kyllä minun puolestani olla lavalla niin tylsiä ja eleettömiä kuin haluavat. Jälkimmäinen tarjoaa myös mahdollisuuden etäännyttämiseen, ja tätä myös Darkspace hyödynsi.

Sveitsiläistrion konerumpujen taustoittama, suhteellisen raskas ja progressioltaan vähäinen musiikki pääsi keikalla oikeuksiinsa yllättävän hyvin. Setti ei ollut tasaista metallipaahtoa alusta loppuun, vaan pitkään keikkaan oli mietitty riittävästi vaihtuvuutta. Perusideasta ei kuitenkaan tingitty ja lavashow kaikessa vähäeleisyydessään vastasi sitä scifi-henkistä mielikuvaa, joka minulla yhtyeestä entuudestaan oli. Soitto eleettömästi konerumpujen ja ajoittaisten syntikka/ambient-juttujen taustanauhan päälle tuki vaikutelmaa entisestään. Iso äänentoisto ja livesoitto myös paljasti kotikuunteluun verrattuna musiikista uusia puolia, ja kaverini kiinnitti huomiota esimerkiksi levyillä huonosti kuuluneisiin bassotuksiin, jotka olivat nyt suorastaan tapetilla. Jatkoklubi jäi laiskuuden vuoksi väliin ja olisikin kiva tietää, onko metallikansasta kukaan uskaltanut jatkaa iltaansa synkän trancen parissa.

Nykymusiikkipäivien näyttämönä toiminut, valaistuksensa puolesta virastomaisen kolkko Vaihtolava osoittautui omalaatuiseksi ja tiiviiksi keikkapaikaksi. Juho Laitisen, Niko Kumpuvaaran (Harmonikka) ja Heikki Nikulan (klarinetit) trio oli valikoinut soitettavat kappaleet etukäteen, mutta päättivät niiden järjestyksestä vasta konsertin aikana. Sen suurempaan analyysiin en kykene, mutta otan esiin muutamia mieleenpainuneita hetkiä.

Konsertin käynnisti Sofia Gubaidulinan In Croce, joka nousi alkuvaikutelman jumittavasta veikeydestä hiljalleen monimutkaistuen kohti mieletöntä tunnelmointia. Saariaho meni jotenkin ohi, samoin Tuomela, eikä sinänsä mukavan kuuloisesta Ton-Thât Tiêtin kappaleestakaan tule enää mitään mieleen. Tiensuun Plus oli sekä hauska että oivaltava, mutta ei välttämättä sen enempää. Tällä listauksella (tai blogilla!) ei arvatenkaan ole mitään tekemistä vakavan musiikkianalyysin kanssa vaan kyse on puhtaasti mielenliikahduksistani. Arvioin tässä muutenkin vertailukohteiden puutteessa enemmän itse teoksia kuin niiden viimeviikkoisia esityksiä. Scelsin heterofoninen* kappale sellolla ja laululla esitettynä oli varsin nokkela ja viihdyttävä: tuntui siltä, että instrumentit yrittäisivät mahdollisimman hyvin soida tarkkaan yhdessä, mutta jokin voima pitäisi niitä aina hieman erillään. Kiinnostavaa tästä teki eniten se, että Juho Laitinen hoiti sekä sellon että laulun.

Konsertin toisella puoliajalla kuultiin tuli kappale, joka yksinkertaisessa, onnellisessa nerokkuudessaan teki vaikutuksen: Laurence Cranen Second Favourite Chord, joka nimensä mukaisesti lähinnä esittelee erään säveltäjän suosikkisoinnuista. Lyhyt, ytimekäs ja jostain ihmeellisestä syystä positiivisin kappale jonka muistan aikoihin kuulleeni. Jos osaat lukea lainkaan nuotteja, näet täältä, miten yksinkertaisesta kappaleesta on kyse.

*Käsittääkseni heterofoniassa kaksi tai useampaa instrumenttia soittavat lähes samaa melodiaa, eli muuntelu on vähäistä, eikä mikään soittimista ole säestyksen tai taustan asemassa.

Raskain käsin ja äänihuulin: Sunn o)))

Drooni/doom/raskas eksperimentaali -poppoo Sunn o))) veti Tavastian tupaten täyteen bassojyrinän nälkäistä väkeä. Greg Anderssonin ja Stephen O'Malleyn yhtye jyrisee entistä vahvemmin Mayhemista tutun Attila Csiharin vokaalitaituruuden varassa - ja hyvä niin.

Pääesiintyjän lämmittelijäksi varmistui Eagle Twinin peruutettua kaiketi yhden riffin biiseihin erikoistunut Pharaoh Overlord. Poppoon lavakarisman vauhdikkuutta voi ihailla esimerkiksi tästä videosta . Näin keikasta vain viimeiset parikymmentä minuuttia, ja jollain kierolla tavalla tuota jumittavaa rockausta oli ihan mukava seurata. Lopussa oltiin jo ihan liekeissä, kuten poseerauksesta näkyy.



Tunnelmaan virittävän (tiibetin-?)buddhalaisen rituaalimusiikin säestämänä lavalle nousseen Sunnin keikka alkoi, yllätys yllätys, syvällä, hitaalla bassopohjalla. Äänenpaine ei ollut mitenkään järkyttävän kova, mutta toisto tuntui vahvasti koko kropassa. Savun keskellä soittimaan heilutelleet kaapupäät antoivat äänelle aikaa ainakin pitkän kappaleen verran, ennen kuin Attila tarttui mikkiin. Tämän jälkeen show oli, ainakin minulle, lähes kokonaan tämän unkarilaisen äänitaiteilijan varassa. Miehen repertuaarista kuultiin tietysti Sunninkin biiseistä tuttua mölinää, matalaa puhetta ja ärhentelyä, mutta raskaamman metallin kuuntelijan korvia hellivät erityisesti Attilan sisäelinten syvimmästä pohjasta asti lähtevät kirkaisut, huudot ja örinät. Kuinka banaalilta näiden kuvaaminen sanoin kuulostaakin :). Puhdas laulukin toimi, ja ainoastaan yläsävellaulu-tyyppisessä biisin avauksessa oli hieman kritisoitavaa. Attilan taito ei rajoitu vain itse äänten tuottamiseen, vaan myös äänen/laulujen erikoiseen käyttöön ja tahdittamiseen kappaleiden osana. Tästä jäi parhaiten mieleen loppupuolen hypnoottinen mantra (kappaleesta Megszentségteleníthetetlenségeskedéseitekért? Kuuntelen Sunnia aika vähän loppujen lopuksi).


Setti kokonaisuudessaan oli Sunnin mittakaavassa monipuolisen tuntuinen ja monilta osin varsin melodinen. Musiikki oli selvästi rakenteellisemman ja harkitumman tuntuista kuin mitä olen levyjen perusteella ajatellut. Lavashow ei tuntunut mitenkään campilta, teennäiseltä rituaalilta ja Attilan lopulta paljastama mieletön scifi-puku päheine laserhanskoineen oli ainakin minun yksinkertaisessa mielessäni "oikeesti sikamakee". Tässä jonkun tuntemattoman hieno kuva , vaikka ei se nyt ilman sitä tilannetta ole sama asia...


Muistutusta tulevasta:

Kallion nykymusiikkipäivät 22.-24.1.
Laajan näköinen tarjonta improvisaatiosta Rautavaaraan suomalaisten klassisten soittajien toimesta. Lisäinfoa monesta tutun sellisti Juho Laitisen nettisivulla.

Darkspace & Darkspace after party
Kosmisen synkkää ja armotonta mustaa paahtoa Dante's Highligtissa. Perään synkkää (ja myös armotonta?) jytää Huopatossu Monosen ja DJ Ovalin tahtiin Darkside Clubilla.

Talven lumoa

Äänen lumon toista talvikonserttia luonnehti intensiivisyys ja tupaten täyden Kokoteatterin tunnelman tiiviys. Onnittelut ja kiitokset järjestäjille menestyksekkäästä illasta!












































En tuntenut esiintyjiä kuin lähinnä nimeltä, enkä myöskään tunne free jazzia,joten tarjolla on tuttuun tapaan fiilispohjaista raapustelua kuvien kera. Ensimmäisenä lavalle kipusi "piireissä" hyvin tunnettu, vastikään uuden levynsä, Vadelman, julkaissut Taco Bells. Osaa yhtyeen jäsenistä olen kuullut muissa yhteyksissä, ja odotin siksi mielenkiinnolla myös itse pikaruokakokoonpanon tarjontaa. Kahteen pitkään kappaleeseen jakaantunut keikka piti otteessaan virkistävän vauhdikkaalla menollaan, vaikka ensimmäinen veto oli kouliintumattomille korvilleni myös ajoittain hieman raskasta seurattavaa. Toinen biisi oli osin hiljaisempi ja rakenteeltaan selkeämpi, ja vetosi siksi enemmän jumittavaan makuuni. Improvisaation henki oli voimakas ja aito, vaikka hetkittäin tuntuikin siltä, että kaikki tekevät ehkä hieman turhankin omaa juttuaan. Keikka jäi sopivan mittaiseksi, eikä intensiteetti oikeastaan päässyt kärsimään missään vaiheessa.



































































Hepa Halme Retrospektive trion alkupuoli eteni todella hienosti, ja ambient/äänimaisemoinnin seassa ja yllä kulki ajoittain yllättävänkin tylyjä taajuuksia ja ääniä. Hepa Halmeen soljuvat puhaltimet soivat - Max Savikankaan suomennosta käyttääkseni - eloelektroniikan kautta ja saivat perusmeiningin, kuten pitkän kaiun lisäksi osakseen hieman muutakin käsittelyä. Soolopuhaltimien ja taustasämpläilyjen yhteispeli oli pääosin hyvää, mutta toisinaan nämä kulkivat turhankin eri suunnilla. Tätä tunnetta lisäsi myös se, että keikka venyi varsin pitkäksi, ja tähänkin kestoon nähden mukana oli turhan paljon erilaisia ajatuksia, teemoja ja äänenkäsittelyä. Keikka oli joka tapauksessa mukavan omalaatuinen yhdistelmä eri tyyppistä, helposti seurattavan suoraa elektronista/elektroakustista ääntä, josta voisi hiomalla tehdä epäilemättä erinomaisen kokonaisuuden.















Helsingin Sanomissa asti noteerattu Mats Gustafsson Fire! -kokoonpanoineen ei turhaan ole ansainnut saamaansa hehkutusta. Suorastaan maanisella raivolla saksofoniaan soittanut ruotsalainen ei myöskään varastanut show'ta sooloilemalla, vaan trion jokainen osa antoi yhtäläisen osansa musiikkiin. Setti alkoi tyylikkäästi Gustafssonin soittaen särö- ym. pedaalein tyylikästä hälyä rumpujen ja basson kanssa. Tämä lisäinstrumentti tarjosi muutenkin läpi konsertin pieniä taukoja saksofonista, sekä laajensi äänenkäytön intensiteetiä soidessaan muun kokoonpanon mukana. Itse saksofonin soitosta en osaa sanoa mitään oikeasti kuvaavaa; se oli huikeaa, voimakasta ja monipuolista soittoa, joka ei suinkaan rajoittunut vauhdikkaisiin taidonnäytteisiin vaan eli osana musiikkia. Melkein enemmän omaa huomiotani vei rumpali Andreas Werlin, jonka yhtä lailla monipuolista, ja huomiotaherättävän omintakeista työskentelyä oli mahtava seurata. Mies soitti kuin transsissa, kuten seuralaiseni asiaa kommentoi. Johan Berthlingin bassot toimivat usein kappaleiden selkärankana, mutta välillä soimaan jäänyt komppi, tai Gustafssonin toistumaan jäänyt saksofonipätkä tarjosivat taas bassolle mahdollisuuden siirtää musiikkia eteenpäin. Soitto tuntui hallitun yhtenäiseltä, vailla selkeitä solisti/komppaus-rajoja, ja setti oli kokonaisuudessaan hieno. Pitänee hankkia Fire!:n uusi julkaisu You Liked Me Five Minutes Ago, ja kokeilla, miltä musiikki kuulostaa vailla elävän musiikin eloisuutta.


Muistakaa seuraava Äänen lumon keikka 14.2. Samassa paikassa, eri tunnelmissa.

P.S. Tää blogspotin tapa asetella kuvia (tai minun taitamattomuuteni sen käyttäjänä) alkaa olla jo niin pvnk, että voisinpas keksiä blogille jonkun järkevämmän paikan. Tai tehdä itse sivun...

La improvisación argentino

Suomessa vierailleen Anla Courtiksen työpaja keräsi taustaltaan monipuolisen, kymmenen hengen joukon Vallilan Ptarmiganiin viime torstaina. Argentiinalaistaiteilija ohjasi improvisaatiota sekä herätti runsaasti keskustelua lyhyeltä tuntuneen kolmen tunnin ajan.

Työpajassa oli mukana ihmisiä Suomen (ja ranskalaistaustaisen Antoinen) lisäksi Yhdysvalloista, ja lähes kaikilla oli jonkinlainen musiikkitausta. Moni osallistujista tunsi ja harrasti improvisoitua tai kokeellista musiikkia, mikä huomattiin jo alkuun tehdyssä vapaassa harjoituksessa. Tämä pelkkä lämmittely kesti spontaanisti 40 minuuttia, minkä jälkeen työpajan ohjaaja ryhtyi vakavasti miettimään, tarvitseeko meille erityisemmin ohjata harjoitteita. Ilmaisua ja rohkeutta kokeilla uusia asioita tuntui riittävän ilmankin. Teimme kuitenkin muutaman hyväksi osoittautuneen harjoitteen, ja näiden väleissä käydyt keskustelut venyivät todella pitkiksi. Nämä pysyivät pääsääntöisesti aiheessa, vaikka ajoittaisia ymmärtämisvaikeuksia tai ristiin puhumista olikin havaittavissa. Äänilähdevalikoima oli laaja, ja muutamien perinteisempien instrumenttien lisäksi mukana oli esimerkiksi tuttua casio-henkeä, kilistimiä ja stylofoni. Myös ihmisääntä instrumenttina kuultiin ja hyödynnettiin, erityisesti pelkästään oman äänen erilaiseen käyttöön nojanneen harjoituksen voimin.

Työpaja sujui mukavasti ja viimeisessä, elokuvaa hyödyntäneessä improsävellysharjoituksessa oli hyvä henki ja yllättävän hieno yhteys kymmenen, eri lähtökohdista soittavan tekijän kesken.

Illan konsertti jäi valitettavasti kuulematta, mutta Anla Courtista ja Arttu Parttista voi kuulla vielä 11.1. esitettävässä YLEn Ääniversumi-lähetyksessä.

P.S. Huomasin juuri, että blogspothan pakkaa kuvia aika rumasti (tekikö se tätä ennenkin?), ja sitä myötä keksin, että nythän kuvat saa tänne myös missä koossa tahansa, kunhan linkittää ne muualta. Kiitos, Helena!

Takaisin äänelle

Syksyn saavuttua kirjoitustauko alkoi venyä. Sitten se venyi vielä entisestään, kunnes lopulta näytti siltä, ettei blogia enää tule päivitettyä. Nyt on kuitenkin tarkoitus yrittää uudestaan, joten pahoitteluni tauosta, teille kaikille kolmelle lukijalleni. Jotten turhaan ryhtyisi kaivelemaan hataria muistikuvia kuukausien takaisista tapahtumista, tyydyn tekemään kaikille mieliksi ja listaamaan lähinnä joitain kuvia tauon aikana eteen tulleista sopivista hetkistä.

Camponotus herculeanus kanteleelle ja laululle

Ensi alkuun mainostan kurkkulauluyhdistyksen uusinta tempausta, eli konserttia, singing bowl -meditaatio yms. –systeemiä sekä kurkkulaulukurssia. Tapahtuu 4.-6.9.

http://www.jilmonen.com/MandCposter.pdf

Allekirjoittanut meni typeryyksissään sopimaan töitä perjantai-illaksi, mutta sunnuntain kurssille olen kyllä menossa. En minä tuota hommaa varmaan silläkään kertaa opi, mutta onhan se kiva käydä kokeilemassa ja sitten unohtaa tyystin kaikki harjoittelu…


Viime lauantaina Kokoteatterissa laulaja Ilona Korhonen ja kanteletaiteilija Pauliina Syrjälä esittivät Larin Parasken lauluihin perustuvan konsertin nimeltään Rautamuurahainen. Näin viime vuonna Korhosen Ensemblen massiivisen 17 laulajan Paraske-teoksen, joka ei jättänyt erityisempää vaikutusta – johtuen varmaankin enemmän omista mieltymyksistäni kuin teoksen laadusta. Tämä oli minua kiehtovammalla tavalla pienimuotoisempi teos.




Kokoteatteri äänentoistoineen toimi hyvin, ja lava oli laitettu mukavan näköiseksi muutamalla spottivalolla ja sinisellä taustakankaalla. Syrjälä soitti valtaosan ajasta suurta, kaunista konserttikannelta mutta istahti kappaleen ajaksi myös viisikielisen version ääreen. Kantelesäestys oli kaikkea muuta kuin perinteistä tai yksitoikkoista, ja Syrjälä loihti sekä melodisesti, teknisesti että rytmisesti monipuolisia sovituksia Korhosen laululle. Ja laulu ansaitseekin ylistyssanoja. Kaikkein huomattavinta oli se vaivattomuuden tunne, joka hänen äänenkäytöstään välittyi. Korhosen ääni on kansanmusiikille sopivasti vahva läpi koko rekisterin ja vire kuulosti minun epäammattimaisiin korviini suorastaan poikkeuksellisen hertsintarkalta ja tasaiselta. Vahvaan, hallittuun ääneen kätkeytyi myös vahva tunne ja näiden välittämiseen pohjaava, aiheiltaan vakavahko runonlaulu sopiikin hänelle kuin nyrkki käteen.

Omaan makuuni sovitusten monimuotoisuus oli alkuun hieman etäännyttävää, vaikkakin kaikin puoli nautittavaa, mutta loppupuolen kappaleiden kohdalla meno rauhoittui hieman (ja oma keskittymiseni oli varmaan muutenkin parempaa). Kaksi viimeistä, melodisesti kaunista kappaletta ja erityisesti viimeiseksi jäänyt duurilaulu tekivät vaikutuksen. En osaa kuunnella sanoja musiikissa, mutta runonlaulu toistuvine säkeineen tuo tämän jo melkein minunkin ulottuvilleni. Tässä tapauksessa liikkuvia osia oli vielä liian monta, mutta muutaman vuoden takainen runonlaulukonsertti jurtassa Töölönlahdella taiteiden yönä on vaikuttavimpia kokemuksiani tällä saralla. Silloin kyseessä olikin perinteisempi (?) tilanne, eli yksi taitava laulaja ja pitkät, pitkät säestämättömät laulut.

Amerikan kamareista

Amerikkalaisen 1900-luvun minimalismin ja muun modernimman musiikin ystäviä hemmoteltiin Kamarikesän toimesta oikein urakalla. Itse ennätin nähdä sekä vaikuttavan kahvilakonsertin että osallistua huikean hienoon iltaan ritarihuoneella. Tylsässä Dante's Highlightissa taasen konsertoi irlantilaisjuuristaan väsyttävän ylpeä mutta musiikin ja esityksen puolesta valloittava Primordial.

















Elokuun kuudentena mukavassa Cafe Jugendissa iltapäiväkonsertoi Kamarikesä All Starsiksi itseään kutsuva 14-henkinen kokoonpano. Ensimmäisen esitetty John Cagen 4'33" oli huono valinta näin meluisaan paikkaan. Cagen kuuluisa pianoteos (jossa ei siis soiteta oikeasti mitään) vaatisi toimiakseen tilan, jossa ihmiset istuvat hiljaa ja keskittyen, aivan kuten konsertissa on yleensä tapana. On erikoinen tilanne istua melkein viisi minuuttia katsellen sivuja harvakseltaan kääntelevää pianistia ja tähän koko ajatuksen nokkeluus perustuukin. Nyt suuri osa yleisöstä ei edes tajunnut, että käynnissä oli minkäänlainen esitys. Tässä suhteessa Jugendissa on pahoja puutteita: ovella pitäisi selvästi lukea, että täällä on konsertti käynnissä ja jos haluat kahville juttelemaan kaverisi kanssa, mene johonkin toiseen paikkaan. Henkilökunta voisi myös mainita asiasta ennen konsertin alkua. Nyt typerät turistit ja typerät paikalliset mekastivat koko konsertin läpi aivan kuin tarjolla olisi ollut vain jotain merkityksetöntä taustamusiikkia.

Onneksi istuin sen verran edessä, että melu ei haitannut paljoa, sillä Terry Rileyn sävellys In C oli todella, todella hieno. En tunne teosta hyvin, mutta puhun nyt sen pohjalta mitä ajattelin ja ymmärsin Kamarikesän esityksestä. Vaikka soittajia oli neljätoista, kukin teki lähinnä vain omaa pientä osaansa, joiden yhteistuloksena äänimaailmaltaan laaja ja vaikuttava, mutta melodisesti hitaasti ja lyhyellä alueella etenevä kappale syntyi. Edessä soittanut sellisti tuntui joltain osin johtavan kappaleen etenemistä, mutta muuten kaikki virtasi kuin itsestään. Ajoittain nousseet fortet aiheuttivat väristyksiä selkäpiissä ja teoksen kokonaissävy oli kaikkiaan ilahduttavan positiivinen. Tästä oli hyvä jatkaa kohti illan konserttia.

Ritarihuoneen konsertti oli parhaita mitä olen tällä saralla kuullut. Laaja, mutta hyvin valittu, lähinnä lyhyistä kappaleista koostuva ohjelmisto oli vertaansa vailla. Musiikkia oli tarjolla Feldmanilta, Schoenfieldilta, Carterilta, , Ivesilta , Coplandilta. sekä minulle tuntemattomilta säveltäjiltä Celius Doughertylta ja Robert Muczynskilta. Otan tässä esiin vain muutamat huippuhetket.

Alun Feldman jäi mieleen lähinnä ihan kiinnostavana introna, mutta Schoenfieldin Five Days From The Life Of A Manic-Depressiven kaksi osaa (Labyrinth ja ennen kaikkea From a Bintel Brief) olivat jotain aivan mieletöntä. Ilmeetön mutta erittäin taitava Seppo Varho sekä Rebekka Angervo loihtivat pianosta nelikätisen esityksen, joka sisälsi niin sävellyksellisesti nokkelaa ja kiinnostavaa seurattavaa kuin aivan mielettömän kaunista, (minun korviini) omintakeista musiikkia. Pakko tutustua tähän paremmin ja hankkia joku levytys. Konsertin tunnepitoisin hetki koettiin sopraano Leena Sainion huikean kirkkaan ja vaivattomasti korkeuksiin nousseen äänen kautta. Doughertyn kappale K'E toi kyyneleet silmiin ja muutti Ritarihuoneen pompöösin kiillotetun salin tunnelman surumielisen maanläheiseksi. Melkein paras lauluesitys mitä muistan kuulleeni, ja kiitos kuuluu tietysti myös pianon takana taas viihtyneelle Varholle. Konsertin lopetti Muczynskin neliosainen Fantasy Trio. Adjektiivit alkavat loppua kesken, enkä enää muutenkaan muista mitään sen analyyttisempaa sanottavaa esityksestä tai teoksesta. Tyydyn tähän: Fantasy trio oli upea teos ja loistava esitys.

Primordialin keikkaa en jaksa alkaa esittelemään musiikin puolesta sen tarkemmin, mutta laulaja Nemtheangan lavaolemuksen näkemisen pitäisi kuulua melkein yleissivistykseen. Tämä raivohullun näköinen, maskattu mies tuijotti, osoitteli, raivosi ja villitsi yleisön mukaansa koko pitkän konsertin ajaksi. En tajua miten kenenkään kunto kestää moista menoa - varsinkin jos samalla pitää vielä laulaa täydestä sydämestä. Uskomaton tyyppi ja erinomaisen mukaansatempaava keikka.

Arabian kesämusiikkia

Ei kovin ajankohtaista mainostusta (ensimmäinen osa meni jo!), mutta Juuso Paason järjestämät konsertit Arabian kirjastolla jatkuvat taas nyt kesällä. Viikko sitten esiintyi Jukra, ensi viikolla Kulkija. Tarkemman ohjelman näet täältä.

Jukran instrumenttivalikoima oli tavallaan "genrelle" tuttu, mutta tavallistakin vähäeleisempi. Muutaman lelupianon ja kitaran lisäksi kasettimankka loihti taustalle rytmejä, mutta mitään efektejä ei ollut käytössä. Mistään suurista, loputtoman delayn ja tuhannen äänilähteen kollaaseista ei siis ollut kyse, ja hyvä niin. Suoraviivaisuus ja vähäeleisyys toimivat tässä tehokeinoina, mutta lopputulos oli minun makuuni aivan liian hiomattoman kuuloinen. Jukra sai ajoittain aikaiseksi hyviäkin kulkuja mutta nämä päättyivät usein hieman töksähtäen ja jäivät lyhyehköiksi. Kuten itse konserttikin. Seuraavan kappaleen teksti jatkaa tästä hieman pidemmälle eikä enää koske vain Jukran keikkaa :).

En halua vaatia improvisaatioon tai vapaampaan soittoon perustuvalle musiikille tiukkoja rajoja tai teknistä hienosäätöä. Kyse on meiningin, mukaansatempaavuuden, kiinnostavuuden tai jonkin vastaavan vaikeasti määriteltävän asian puutteesta, joka nousee siitä tunteesta, että "lavalla" joko vain vähän kokeillaan, tai sitten toteutetaan jotain varsinaista ideaa mutta vain vähän sinne päin. Folkkihengessä hieman epätarkkaan soittaminen voi hyvin olla tehokeino, jolla saa elävyyttä ja lämpöä musiikkiin mutta sekin menee joskus liian pitkälle. Omasta mielestäni kiinnostavaa ei ole se, onko konsertti maailman hienoin tai soittaako joku vahingossa parit väärät soinnut vaan se, että sillä yritetään tarjota jotain (uusia?) ajatuksia, tunteita tms. kuuntelijalle ja se tehdään suunnilleen niin hyvin kuin mahdollista. En tarkoita sitä, että ennen lavalle kapuamista pitää hioa vuosia jokaista yksityiskohtaa, vaan sitä, että esiintyjä miettisi mitä haluaa sanoa ja millä tavalla se parhaiten onnistuisi. Arvio kohdistuu ainakin minun kohdallani tähän onnistumiseen, joka ei siis ole missään suorassa suhteessa esimerkiksi tekniseen taitoon. Vision mukainen toteutus voi siis yhtä hyvin olla kolme suhisevaa radiota ja mikitetyssä lasipurkissa suriseva kärpänen, kuin akustinen kitara, huilu ja ajoittaista hentoa laulua.


Koska en ole itsekään enää ihan varma siitä mitä sanon tai ajattelen, vaihdan aihetta ja sanon muutaman sanan Digeliuksessa konsertoineista Eva Alkulasta ja Tomoya Nakaista. Sähkökanteleen ja japanilaisen Koton saundit sopivat melkein turhankin mukavasti yhteen, ja sama koski isoa osaa parivaljakon musiikista. Ihan kaunista, unelmoivaa ja mukavaa mutta jotenkin latteaa. Tämä siitä huolimatta, että mukana oli muutamia paiskovampia tai jopa dissonantteja hetkiä. No, mukavasti sitä kuitenkin jaksoi tämän läpi istua, ja valtaosa aika runsaslukuisesta yleisöstä tuntui kyllä tykkäävän varsin paljon. Tunnelma oli leppoisa ja hymyilevä, mikä on aika hieno asia sekin.

Netlabeleista, musiikin laadusta ja ihmisenä olemisesta

Olen lähipäivinä töissä kuunnellut paljon Stillstreamin laadukasta, ambientia vuorokauden ympäri soittavaa nettiradiota. Musiikkia on tarjolla tyylisuunnan kaikilta laidoilta ja touhu on netille tyypilliseen tapaan ilmaista. Stillstreamin kohdalla vieläpä mainoksista ja jopa lahjoituspyynnöistä vapaata! Tämän mahdollistaa se, että ambientlafkat ja –artistit antavat musiikkinsa ilmaiseksi kanavan käyttöön, mikä hyödyttänee rutkasti molempia osapuolia. Pikkuradio tuskin voisi soittorojalteja maksaakaan, koska kaupallista radiotoimintaa ei marginaalimusiikin pohjalta juuri pyöritellä. Tätäkin radiota kuunnellessa on törmännyt moniin entuudestaan tuntemattomiin nimiin, mutta kiinnostavaa on ollut havaita kuinka moni näistä on julkaistu erilaisilla netlabeleilla. Tiedäthän, siis näillä ”lafkoilla”, jotka julkaisevat äkkiä kyhättyjen nettisivujen varassa omia ja kavereiden viimeviikkoisia tuotoksia levyinä. Totuus ei taida aina olla ihan tämä. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin totuuden sijaan lähinnä subjektiivisiin, asennepitoisiin havaintoihin ja rönsyilee joka suuntaan.

Netin ilmaisjulkaisuita ei ole kovin paljoa tullut kuunneltua, poislukien sellaiset joiden tekijä on ollut tunnettu jo muista julkaisuista, keikoista tai kirjoittelusta sähköpostilistoille ja foorumeille. Tämä epäaktiivisuus juontaa paljolti siitä, että kiitos netin, uutta musiikkia tulee laillisesti tai laittomasti kuultua niin käsittämättömiä määriä että valintaa on kohdennettava rankalla kädellä. Se, että levy on ylipäätään painettu fyysiseen muotoon antaa jotain viitettä siitä, että sen tekijä tai julkaisija on todennäköisemmin panostanut sen sisältöön. Mikään automaatti tämä ei toki ole, kuten kokemus niiden ihkaoikeiden levyjenkin kohdalla on usein osoittanut. Väittäisin kuitenkin epätasaiseen otokseen perustuen lafkalla (varsinkin muulla kuin tekijän omalla) julkaistujen levyjen keskimäärin olevan varmemmin laadukkaita. Lisäselitys asenteelleni voisi olla myös se, että ilmaiset asiat rinnastetaan yleensä jo valmiiksi heikompaan laatuun enkä välttämättä osaa itse aina olla objektiivisempi tässä suhteessa. Kallishan on autuasta ja hyvää. Myös jo ostaminen itsessään aikaansaanee suuremman tarpeen pitää hankinnastaan, tai vähintään levylle antaa tällöin enemmän aikaa.  

Julkaisutyyppiin perustuva arvoasetelma on turha, koska se, että raha vaihtaa omistajaa ei ole hyvä musiikin laadun mittari, vaikka se voikin joskus auttaa sen tekijää keskittymään työhönsä ahkerammin. Ambientin tai esimerkiksi kokeellisen elektronisen säveltämisen yhdistäminen ihan tavalliseen päivätyöhön ei kuitenkaan kovin monelle taida olla mahdotonta. En tarkoita tällä sitä, etteikö ammattimainen työskentely marginaalimusiikin parissa voisi olla potentiaalisesti hedelmällistä vaan sitä, että onneksi muutenkin on näemmä hyvin mahdollista saada menestyksekkäästi musiikkia tehtyä. Se, että työstään tienaa muutaman satasen tai jopa tonnin-pari voi toki auttaa uusien instrumenttien tai keikkamatkojen maksamisessa mutta enempää voi harvoin toivoa, ja siksikään kovin moni ei ihmeempiä yritä rahastaa. Vaikka artistin on aika vaikea elää listoille kelpaamattomalla elektronisella musiikilla, jokunen levy-yhtiö kuitenkin voi pysyä taloudellisesti pystyssä ja jopa elättää omistajansa. Ainakin ennen kuin ilmaiseksi musiikkia jakavien netlabelien valikointi ja fanitus tietyn genren kuuntelijoiden keskuudessa nousee riittävän korkealle tasolle, levy-yhtiöiden osuus alan kulttuurin ylläpitäjinä pysynee aika tärkeänä. Samoin musiikin levittämisessä ns. laajemmalle yleisölle, vaikka mistään parjatusta kaupallisuuden alttarille uhraamisesta ei vielä olisikaan kyse. Levy-yhtiöiden tärkeys vaihtelee toki huikeasti marginaalisten musiikkityylienkin välillä.

Fyysiset julkaisut ovat kaltaisilleni materialisteille jokin jäänne josta pitää tiukasti kiinni (siis miksen osta mp3-tiedostoja vaan tilaan levyn Pallon toiselta puolelta), mutta kaikki kunnia ihmisille jotka osaavat arvostaa musiikkia ilman näitäkin. On omalta osaltani kaksinaismoralistista yrittää pitää kiinni ympäristöarvoista hankinnoissa muissa tapauksissa, mutta myydä ja ostaa levyjä - sekä yli varsinaisen ”tarpeen” että tekemättä sitä edes tapauskohtaisesti ympäristöystävällisimmän vaihtoehdon mukaisesti. Toivottavasti löytyy tarpeeksi selkärankaa ja jaksamista kompensoida tätä riittävästi muilla valinnoilla. Siitähän loppujen lopuksi yleensä on kyse, ellei kuulu siihen valitettavan pieneen ihmisjoukkoon joiden lähes jokainen valinta on oman etiikan mukaan kestävä.

Jotten pääsisi harhautumaan tämän kirjoituksen kannalta sivuraiteille, mainitsen vain että musiikkituotannon ympäristövaikutuksia olisi kiinnostava selvitellä jossain välissä enemmänkin. Muun muassa Fluid Motionin hiljattain julkaisema HOPE-kokoelma vähentää hiilijalanjälkeään tuottamalla sen CO^2 Balancen kautta toimivassa CD-painossa (FSC-sertifioidulle paperille, mikä on oma välttämätön lisänsä tärkeiden elinympäristöjen suojelemiseksi). Harvan tuotteen voi valmistaa ilman energiankulutusta tai suoria päästöjä mutta näitä on silti mahdollista kompensoida vastatoimin. Ajatus on paljolti sama, kuin vaikka päästöoikeuksien saamisessa muualla maailmassa tehtyjen energiatehokkuusprojektien vastineena. 

Palatakseni asiaan, onkohan netlabelien kanssa yksinkertaisesti käytävä vain se sama projekti kuin tavallistenkin suhteen, eli etsittävä jyvät akanoista ja seurattava ensisijaisesti näiden julkaisuita? Laadukkaimmat nettilafkat pitänevät julkaisukynnyksen korkealla eikä uutta levyä satele ihan joka viikko.Olisi myös toivottavaa, että kansitaiteisiin tai edes siihen nettisivulla olevaan kansikuvaan panostettaisiin kunnolla. Mikäänhän ei pakota tekemästä niistä PDF-muotoisia kopioita klassista bookleteista, vaan kansitaiteet voisi tehdä niin luovalla tavalla kuin tekniikka antaa myöten. Painotuotteissa rajoituksia on monelta kantilta ajateltuna enemmän.

Ambientin ja elektronisen musiikin tason laskusta on valitettu jo muutama vuosikymmen ja yleensä siitä on syytetty uuden tekniikan tuomaa helppoutta. Kuka tahansa voi kotonaan tehdä äänenlaadultaan pätevää musiikkia ja nyt on mahdollista vielä julkaistakin sitä käytännössä ilmaiseksi. Se, että musiikinteko mahdollistuu hyvää vauhtia kaikkein vähävaraisimmillekin – vieläpä ilman pakollista studioteknikon käyttöä julkaisukuntoon saattamiseksi – tuottaa arvioni mukaan moninkertaisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Varsinkin niissä maailman kolkissa joihin resursseja on siunaantunut vähemmän, musiikkivempeleiden osto lienee pitkälti poissuljettua tavallisten ihmisten arjesta. Jonkinlainen tietokone saattaa kuitenkin ajan myötä löytyä monestakin köyhemmästä kodista. Kasa ilmaisohjelmia tai waretettu Cubarse ja joku kapinen mikki tarjoavat jo tarvittavat työkalut aika hienojenkin juttujen tekemiseen jos se siitä on kiinni. Jos tämä kuulostaa melodramaattiselta, on hyvä muistaa, että mahdollisuus hienon kotistudion rakentelemiseen edes ajan kanssa koskee maailmassa vähemmistöä.

Lisääntyneiden mahdollisuuksien kääntöpuolena on eksponentiaalisesti kasvava tarjonta ennen kaikkea siellä, missä musiikin tekeminen ei edellytä soitto- tai laulutaitoa. Vaikka näennäinen helppous lisääkin myös turhan äänimassan määrää, on tavallaan tässäkin nähtävissä jotain hyvää: vaikka se muutaman vuoden VST-syntikoiden kanssa tarncea kasaava nuori täyttäisi lyhyen innostuksen vallassa netin ”levyillään” ennen harrastuksen vaihtoa, on taas yksi ihminen ehkä hetken ajan saanut musiikista jotain irti, vaikkei sitten päätynytkään syventymään aiheeseen. Musiikki kuuluu kaikille ja sen tekemisen elitisoiminen vain taitavien yksinoikeudeksi on lapsellista. 

Suttuisessa ja pelottavan oloisessa kuvaparissa lapsia soittamassa Kokeellisen elektroniikan seuran installaatiota Kaapelilla pari vuotta sitten. 

Une Prière Électrique

Silloin kun ei ole mitään sanottavaa, on yleensä kait paras vaieta. Tästä syystä blogikin on ollut tauolla, samoin kuin lähes kaikki muukin aivotoiminta viime kuukausien osalta. Kuvituskuvan Evokenin (ja Spiritus Mortisin) keikka Dante's Highlightissa 16.4. on ainoita livejuttuja mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Hyvä keikka bändin puolesta, mutta yleisöä oli harmittavasti vain kourallinen. Jotain musiikin parissa on sentään tullut tehtyä, sillä kuoromme levytti viime viikonloppuna 12 kaunista kappaletta 1600-luvun englantilaismusiikkia. Teemana melankolia, kuolema ja lyhyen ihmiselon tuskaisuus noin muutenkin. Homma sujui yli odotusten ja tullen omahyväisesti suosittelemaan levyä sekä kylmästi että lämpimästi kunhan se vain ottaa ilmestyäkseen jossain loppuvuodesta. 

Sitten asiaan, eli taiteellisesti pariisinkielellä kirjoitettuun otsikkoon, joka tarkoittaa vapaasti kääntäen elektronista hartaushetkeä. Olivier Messiaenin teosta Oraison (rukous) on sanottu ensimmäiseksi elektronisen musiikin sävellykseksi joka on tehty juuri elävää esitystä ajatellen. Se sävellettiin alun perin vienosti thereminiltä kuulostavalle Ondes Martenot -soittimelle ja tällä soitettuun versioon voi tutustua tämän blogimerkinnän linkistä. Äärimmäisen kauniin vaipuileva teos ja ihastuttavan pehmeä saundi (joitain pistävähköjä yläpäitä lukuunottamatta).

Törmäsin koko kappaleeseen äskettäin sitä kautta, että säveltäjä-elokuvantekijä-mikälie Richard Lainhart sovitti teoksen nerokkaalle Continuum-keyboardille sekä Buchla 200e-modulaarisyntikalle. Jos keyboard ei ole tuttu, kannattaa tämä aukko sivistyksestä korjata heti eikä nyt. Tästä linkistä selviää jutun ihastuttava juoni aika nopeasti. Lainhartin esitys taas löytyy - vieläpä aika hyvällä laadullakin - täältä: http://vimeo.com/5194438 . Videossa ei ole mitään erityistä mutta näkeepähän vähän itse kiipparin soitosta jos ei muuta.

Messiaenin teos hyötyy selkeästi siitä ekspressiivisyydestä minkä Continuum tarjoaa ja tulos on erittäin miellyttävä, muttei myöskään tingi liikaa alkuperäisen rujosta pistävyydestä kovaäänisemmissä kohdissa. Pitääpä joka tapauksessa alkaa kuvitella, että jos minulla olisi tuo keyboard, niin tekisin sitä upeaa musiikkia joka loistaa nyt poissaoloaan tylsän peruskiipparin takia. Kuvitteleminen on ilmaista huvia, vaikkei se pitäisikään paikkansa.