Äänellä

Kylmää sähköä ja lämpimiä säveliä

2010-02-03T16:25:00.004+02:00

Kosmista, ei turhan progressiivista mustaa metallia lähes ambientin hengessä soittava Darkspace tarjosi tyylikkään ja ilmeettömän scifi-henkisen kuuntelutuokion Dante's Highlightissa. Juho Laitisen vastikään perustamilla Kallion nykymusiikkipäivillä kuultiin viikonlopun ajan uudehkoa musiikkia, mutta allekirjoittanut pääsi mukaan vasta sunnuntai-illaksi.

Darkspacen musiikki ei varsinaisesti nostata keikalla mieletöntä menoa, eikä lavashow myöskään häikäise monipuolisuudellaan. Tässä tapauksessa kumpikaan ”puutteista” ei ollut haitaksi. Jotkut, kuten minä, seisovat ihan mielellään puolitoista tuntia nyökyttäen hiljaa päätä doomin tahtiin. Tai istuvat kellarin lattialla kuuntelemassa kahden pienen Genelecin toistamaa huminaa soitettuna siitä tutusta valkoisesta lootasta, jonka paneelista loistaa puraistu omena. Joillekin keikan on oltava kunnon show tai vähintään moni-ilmeinen, arvaamaton improvisaatiotuokio, jota jaksaa seurata tylsistymättä. Levyjähän voi kuunnella mukavasti kotonakin, varsinkin jos vielä biisit esitetään livenäkin suhteellisen samalla tavalla. Toisille konsertti on äänentoiston - tai toistamattomuuden (esim. akustiset klassiset instrumentit) - ja akustiikan takia ylivertainen musiikinkuuntelutilanne, jossa on myös erinomainen mahdollisuus keskittyä tai fiilistellä. Nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Myös ambient-keikasta voi tehdä jotain kiinnostavampaa ryhtymättä moshaamaan kiipparin takana tai vetämättä muuten itsetarkoituksellisesti huomiota musiikin sijaan sen esittäjään. Tämä voi liittyä niin tilaan kuin instrumentaatioonkin, ja minimissään nykyään toivoisi, ettei ainakaan koko show tulisi vain siitä tympeästä taikalaatikosta. Itse artistit voivat kyllä minun puolestani olla lavalla niin tylsiä ja eleettömiä kuin haluavat. Jälkimmäinen tarjoaa myös mahdollisuuden etäännyttämiseen, ja tätä myös Darkspace hyödynsi.

Sveitsiläistrion konerumpujen taustoittama, suhteellisen raskas ja progressioltaan vähäinen musiikki pääsi keikalla oikeuksiinsa yllättävän hyvin. Setti ei ollut tasaista metallipaahtoa alusta loppuun, vaan pitkään keikkaan oli mietitty riittävästi vaihtuvuutta. Perusideasta ei kuitenkaan tingitty ja lavashow kaikessa vähäeleisyydessään vastasi sitä scifi-henkistä mielikuvaa, joka minulla yhtyeestä entuudestaan oli. Soitto eleettömästi konerumpujen ja ajoittaisten syntikka/ambient-juttujen taustanauhan päälle tuki vaikutelmaa entisestään. Iso äänentoisto ja livesoitto myös paljasti kotikuunteluun verrattuna musiikista uusia puolia, ja kaverini kiinnitti huomiota esimerkiksi levyillä huonosti kuuluneisiin bassotuksiin, jotka olivat nyt suorastaan tapetilla. Jatkoklubi jäi laiskuuden vuoksi väliin ja olisikin kiva tietää, onko metallikansasta kukaan uskaltanut jatkaa iltaansa synkän trancen parissa.

Nykymusiikkipäivien näyttämönä toiminut, valaistuksensa puolesta virastomaisen kolkko Vaihtolava osoittautui omalaatuiseksi ja tiiviiksi keikkapaikaksi. Juho Laitisen, Niko Kumpuvaaran (Harmonikka) ja Heikki Nikulan (klarinetit) trio oli valikoinut soitettavat kappaleet etukäteen, mutta päättivät niiden järjestyksestä vasta konsertin aikana. Sen suurempaan analyysiin en kykene, mutta otan esiin muutamia mieleenpainuneita hetkiä.

Konsertin käynnisti Sofia Gubaidulinan In Croce, joka nousi alkuvaikutelman jumittavasta veikeydestä hiljalleen monimutkaistuen kohti mieletöntä tunnelmointia. Saariaho meni jotenkin ohi, samoin Tuomela, eikä sinänsä mukavan kuuloisesta Ton-Thât Tiêtin kappaleestakaan tule enää mitään mieleen. Tiensuun Plus oli sekä hauska että oivaltava, mutta ei välttämättä sen enempää. Tällä listauksella (tai blogilla!) ei arvatenkaan ole mitään tekemistä vakavan musiikkianalyysin kanssa vaan kyse on puhtaasti mielenliikahduksistani. Arvioin tässä muutenkin vertailukohteiden puutteessa enemmän itse teoksia kuin niiden viimeviikkoisia esityksiä. Scelsin heterofoninen* kappale sellolla ja laululla esitettynä oli varsin nokkela ja viihdyttävä: tuntui siltä, että instrumentit yrittäisivät mahdollisimman hyvin soida tarkkaan yhdessä, mutta jokin voima pitäisi niitä aina hieman erillään. Kiinnostavaa tästä teki eniten se, että Juho Laitinen hoiti sekä sellon että laulun.

Konsertin toisella puoliajalla kuultiin tuli kappale, joka yksinkertaisessa, onnellisessa nerokkuudessaan teki vaikutuksen: Laurence Cranen Second Favourite Chord, joka nimensä mukaisesti lähinnä esittelee erään säveltäjän suosikkisoinnuista. Lyhyt, ytimekäs ja jostain ihmeellisestä syystä positiivisin kappale jonka muistan aikoihin kuulleeni. Jos osaat lukea lainkaan nuotteja, näet täältä, miten yksinkertaisesta kappaleesta on kyse.

*Käsittääkseni heterofoniassa kaksi tai useampaa instrumenttia soittavat lähes samaa melodiaa, eli muuntelu on vähäistä, eikä mikään soittimista ole säestyksen tai taustan asemassa.

Raskain käsin ja äänihuulin: Sunn o)))

2010-01-21T16:37:00.003+02:00

Drooni/doom/raskas eksperimentaali -poppoo Sunn o))) veti Tavastian tupaten täyteen bassojyrinän nälkäistä väkeä. Greg Anderssonin ja Stephen O'Malleyn yhtye jyrisee entistä vahvemmin Mayhemista tutun Attila Csiharin vokaalitaituruuden varassa - ja hyvä niin.

Pääesiintyjän lämmittelijäksi varmistui Eagle Twinin peruutettua kaiketi yhden riffin biiseihin erikoistunut Pharaoh Overlord. Poppoon lavakarisman vauhdikkuutta voi ihailla esimerkiksi tästä videosta . Näin keikasta vain viimeiset parikymmentä minuuttia, ja jollain kierolla tavalla tuota jumittavaa rockausta oli ihan mukava seurata. Lopussa oltiin jo ihan liekeissä, kuten poseerauksesta näkyy.

Tunnelmaan virittävän (tiibetin-?)buddhalaisen rituaalimusiikin säestämänä lavalle nousseen Sunnin keikka alkoi, yllätys yllätys, syvällä, hitaalla bassopohjalla. Äänenpaine ei ollut mitenkään järkyttävän kova, mutta toisto tuntui vahvasti koko kropassa. Savun keskellä soittimaan heilutelleet kaapupäät antoivat äänelle aikaa ainakin pitkän kappaleen verran, ennen kuin Attila tarttui mikkiin. Tämän jälkeen show oli, ainakin minulle, lähes kokonaan tämän unkarilaisen äänitaiteilijan varassa. Miehen repertuaarista kuultiin tietysti Sunninkin biiseistä tuttua mölinää, matalaa puhetta ja ärhentelyä, mutta raskaamman metallin kuuntelijan korvia hellivät erityisesti Attilan sisäelinten syvimmästä pohjasta asti lähtevät kirkaisut, huudot ja örinät. Kuinka banaalilta näiden kuvaaminen sanoin kuulostaakin :). Puhdas laulukin toimi, ja ainoastaan yläsävellaulu-tyyppisessä biisin avauksessa oli hieman kritisoitavaa. Attilan taito ei rajoitu vain itse äänten tuottamiseen, vaan myös äänen/laulujen erikoiseen käyttöön ja tahdittamiseen kappaleiden osana. Tästä jäi parhaiten mieleen loppupuolen hypnoottinen mantra (kappaleesta Megszentségteleníthetetlenségeskedéseitekért? Kuuntelen Sunnia aika vähän loppujen lopuksi).

Setti kokonaisuudessaan oli Sunnin mittakaavassa monipuolisen tuntuinen ja monilta osin varsin melodinen. Musiikki oli selvästi rakenteellisemman ja harkitumman tuntuista kuin mitä olen levyjen perusteella ajatellut. Lavashow ei tuntunut mitenkään campilta, teennäiseltä rituaalilta ja Attilan lopulta paljastama mieletön scifi-puku päheine laserhanskoineen oli ainakin minun yksinkertaisessa mielessäni "oikeesti sikamakee". Tässä jonkun tuntemattoman hieno kuva , vaikka ei se nyt ilman sitä tilannetta ole sama asia...

Muistutusta tulevasta:

Kallion nykymusiikkipäivät 22.-24.1.
Laajan näköinen tarjonta improvisaatiosta Rautavaaraan suomalaisten klassisten soittajien toimesta. Lisäinfoa monesta tutun sellisti Juho Laitisen nettisivulla.

Darkspace & Darkspace after party
Kosmisen synkkää ja armotonta mustaa paahtoa Dante's Highligtissa. Perään synkkää (ja myös armotonta?) jytää Huopatossu Monosen ja DJ Ovalin tahtiin Darkside Clubilla.

Talven lumoa

2010-01-19T18:39:00.010+02:00

Äänen lumon toista talvikonserttia luonnehti intensiivisyys ja tupaten täyden Kokoteatterin tunnelman tiiviys. Onnittelut ja kiitokset järjestäjille menestyksekkäästä illasta!

En tuntenut esiintyjiä kuin lähinnä nimeltä, enkä myöskään tunne free jazzia,joten tarjolla on tuttuun tapaan fiilispohjaista raapustelua kuvien kera. Ensimmäisenä lavalle kipusi "piireissä" hyvin tunnettu, vastikään uuden levynsä, Vadelman, julkaissut Taco Bells. Osaa yhtyeen jäsenistä olen kuullut muissa yhteyksissä, ja odotin siksi mielenkiinnolla myös itse pikaruokakokoonpanon tarjontaa. Kahteen pitkään kappaleeseen jakaantunut keikka piti otteessaan virkistävän vauhdikkaalla menollaan, vaikka ensimmäinen veto oli kouliintumattomille korvilleni myös ajoittain hieman raskasta seurattavaa. Toinen biisi oli osin hiljaisempi ja rakenteeltaan selkeämpi, ja vetosi siksi enemmän jumittavaan makuuni. Improvisaation henki oli voimakas ja aito, vaikka hetkittäin tuntuikin siltä, että kaikki tekevät ehkä hieman turhankin omaa juttuaan. Keikka jäi sopivan mittaiseksi, eikä intensiteetti oikeastaan päässyt kärsimään missään vaiheessa.

Hepa Halme Retrospektive trion alkupuoli eteni todella hienosti, ja ambient/äänimaisemoinnin seassa ja yllä kulki ajoittain yllättävänkin tylyjä taajuuksia ja ääniä. Hepa Halmeen soljuvat puhaltimet soivat - Max Savikankaan suomennosta käyttääkseni - eloelektroniikan kautta ja saivat perusmeiningin, kuten pitkän kaiun lisäksi osakseen hieman muutakin käsittelyä. Soolopuhaltimien ja taustasämpläilyjen yhteispeli oli pääosin hyvää, mutta toisinaan nämä kulkivat turhankin eri suunnilla. Tätä tunnetta lisäsi myös se, että keikka venyi varsin pitkäksi, ja tähänkin kestoon nähden mukana oli turhan paljon erilaisia ajatuksia, teemoja ja äänenkäsittelyä. Keikka oli joka tapauksessa mukavan omalaatuinen yhdistelmä eri tyyppistä, helposti seurattavan suoraa elektronista/elektroakustista ääntä, josta voisi hiomalla tehdä epäilemättä erinomaisen kokonaisuuden.

Helsingin Sanomissa asti noteerattu Mats Gustafsson Fire! -kokoonpanoineen ei turhaan ole ansainnut saamaansa hehkutusta. Suorastaan maanisella raivolla saksofoniaan soittanut ruotsalainen ei myöskään varastanut show'ta sooloilemalla, vaan trion jokainen osa antoi yhtäläisen osansa musiikkiin. Setti alkoi tyylikkäästi Gustafssonin soittaen särö- ym. pedaalein tyylikästä hälyä rumpujen ja basson kanssa. Tämä lisäinstrumentti tarjosi muutenkin läpi konsertin pieniä taukoja saksofonista, sekä laajensi äänenkäytön intensiteetiä soidessaan muun kokoonpanon mukana. Itse saksofonin soitosta en osaa sanoa mitään oikeasti kuvaavaa; se oli huikeaa, voimakasta ja monipuolista soittoa, joka ei suinkaan rajoittunut vauhdikkaisiin taidonnäytteisiin vaan eli osana musiikkia. Melkein enemmän omaa huomiotani vei rumpali Andreas Werlin, jonka yhtä lailla monipuolista, ja huomiotaherättävän omintakeista työskentelyä oli mahtava seurata. Mies soitti kuin transsissa, kuten seuralaiseni asiaa kommentoi. Johan Berthlingin bassot toimivat usein kappaleiden selkärankana, mutta välillä soimaan jäänyt komppi, tai Gustafssonin toistumaan jäänyt saksofonipätkä tarjosivat taas bassolle mahdollisuuden siirtää musiikkia eteenpäin. Soitto tuntui hallitun yhtenäiseltä, vailla selkeitä solisti/komppaus-rajoja, ja setti oli kokonaisuudessaan hieno. Pitänee hankkia Fire!:n uusi julkaisu You Liked Me Five Minutes Ago, ja kokeilla, miltä musiikki kuulostaa vailla elävän musiikin eloisuutta.

Muistakaa seuraava Äänen lumon keikka 14.2. Samassa paikassa, eri tunnelmissa.

P.S. Tää blogspotin tapa asetella kuvia (tai minun taitamattomuuteni sen käyttäjänä) alkaa olla jo niin pvnk, että voisinpas keksiä blogille jonkun järkevämmän paikan. Tai tehdä itse sivun...

La improvisación argentino

2010-01-09T19:17:00.011+02:00

Suomessa vierailleen Anla Courtiksen työpaja keräsi taustaltaan monipuolisen, kymmenen hengen joukon Vallilan Ptarmiganiin viime torstaina. Argentiinalaistaiteilija ohjasi improvisaatiota sekä herätti runsaasti keskustelua lyhyeltä tuntuneen kolmen tunnin ajan.

Työpajassa oli mukana ihmisiä Suomen (ja ranskalaistaustaisen Antoinen) lisäksi Yhdysvalloista, ja lähes kaikilla oli jonkinlainen musiikkitausta. Moni osallistujista tunsi ja harrasti improvisoitua tai kokeellista musiikkia, mikä huomattiin jo alkuun tehdyssä vapaassa harjoituksessa. Tämä pelkkä lämmittely kesti spontaanisti 40 minuuttia, minkä jälkeen työpajan ohjaaja ryhtyi vakavasti miettimään, tarvitseeko meille erityisemmin ohjata harjoitteita. Ilmaisua ja rohkeutta kokeilla uusia asioita tuntui riittävän ilmankin. Teimme kuitenkin muutaman hyväksi osoittautuneen harjoitteen, ja näiden väleissä käydyt keskustelut venyivät todella pitkiksi. Nämä pysyivät pääsääntöisesti aiheessa, vaikka ajoittaisia ymmärtämisvaikeuksia tai ristiin puhumista olikin havaittavissa. Äänilähdevalikoima oli laaja, ja muutamien perinteisempien instrumenttien lisäksi mukana oli esimerkiksi tuttua casio-henkeä, kilistimiä ja stylofoni. Myös ihmisääntä instrumenttina kuultiin ja hyödynnettiin, erityisesti pelkästään oman äänen erilaiseen käyttöön nojanneen harjoituksen voimin.

Työpaja sujui mukavasti ja viimeisessä, elokuvaa hyödyntäneessä improsävellysharjoituksessa oli hyvä henki ja yllättävän hieno yhteys kymmenen, eri lähtökohdista soittavan tekijän kesken.

Illan konsertti jäi valitettavasti kuulematta, mutta Anla Courtista ja Arttu Parttista voi kuulla vielä 11.1. esitettävässä YLEn Ääniversumi-lähetyksessä.

P.S. Huomasin juuri, että blogspothan pakkaa kuvia aika rumasti (tekikö se tätä ennenkin?), ja sitä myötä keksin, että nythän kuvat saa tänne myös missä koossa tahansa, kunhan linkittää ne muualta. Kiitos, Helena!

Takaisin äänelle

2010-01-02T00:32:00.015+02:00

Syksyn saavuttua kirjoitustauko alkoi venyä. Sitten se venyi vielä entisestään, kunnes lopulta näytti siltä, ettei blogia enää tule päivitettyä. Nyt on kuitenkin tarkoitus yrittää uudestaan, joten pahoitteluni tauosta, teille kaikille kolmelle lukijalleni. Jotten turhaan ryhtyisi kaivelemaan hataria muistikuvia kuukausien takaisista tapahtumista, tyydyn tekemään kaikille mieliksi ja listaamaan lähinnä joitain kuvia tauon aikana eteen tulleista sopivista hetkistä.

Camponotus herculeanus kanteleelle ja laululle

2009-08-28T14:38:00.005+03:00

Ensi alkuun mainostan kurkkulauluyhdistyksen uusinta tempausta, eli konserttia, singing bowl -meditaatio yms. –systeemiä sekä kurkkulaulukurssia. Tapahtuu 4.-6.9.

http://www.jilmonen.com/MandCposter.pdf

Allekirjoittanut meni typeryyksissään sopimaan töitä perjantai-illaksi, mutta sunnuntain kurssille olen kyllä menossa. En minä tuota hommaa varmaan silläkään kertaa opi, mutta onhan se kiva käydä kokeilemassa ja sitten unohtaa tyystin kaikki harjoittelu…

Viime lauantaina Kokoteatterissa laulaja Ilona Korhonen ja kanteletaiteilija Pauliina Syrjälä esittivät Larin Parasken lauluihin perustuvan konsertin nimeltään Rautamuurahainen. Näin viime vuonna Korhosen Ensemblen massiivisen 17 laulajan Paraske-teoksen, joka ei jättänyt erityisempää vaikutusta – johtuen varmaankin enemmän omista mieltymyksistäni kuin teoksen laadusta. Tämä oli minua kiehtovammalla tavalla pienimuotoisempi teos.

Kokoteatteri äänentoistoineen toimi hyvin, ja lava oli laitettu mukavan näköiseksi muutamalla spottivalolla ja sinisellä taustakankaalla. Syrjälä soitti valtaosan ajasta suurta, kaunista konserttikannelta mutta istahti kappaleen ajaksi myös viisikielisen version ääreen. Kantelesäestys oli kaikkea muuta kuin perinteistä tai yksitoikkoista, ja Syrjälä loihti sekä melodisesti, teknisesti että rytmisesti monipuolisia sovituksia Korhosen laululle. Ja laulu ansaitseekin ylistyssanoja. Kaikkein huomattavinta oli se vaivattomuuden tunne, joka hänen äänenkäytöstään välittyi. Korhosen ääni on kansanmusiikille sopivasti vahva läpi koko rekisterin ja vire kuulosti minun epäammattimaisiin korviini suorastaan poikkeuksellisen hertsintarkalta ja tasaiselta. Vahvaan, hallittuun ääneen kätkeytyi myös vahva tunne ja näiden välittämiseen pohjaava, aiheiltaan vakavahko runonlaulu sopiikin hänelle kuin nyrkki käteen.

Omaan makuuni sovitusten monimuotoisuus oli alkuun hieman etäännyttävää, vaikkakin kaikin puoli nautittavaa, mutta loppupuolen kappaleiden kohdalla meno rauhoittui hieman (ja oma keskittymiseni oli varmaan muutenkin parempaa). Kaksi viimeistä, melodisesti kaunista kappaletta ja erityisesti viimeiseksi jäänyt duurilaulu tekivät vaikutuksen. En osaa kuunnella sanoja musiikissa, mutta runonlaulu toistuvine säkeineen tuo tämän jo melkein minunkin ulottuvilleni. Tässä tapauksessa liikkuvia osia oli vielä liian monta, mutta muutaman vuoden takainen runonlaulukonsertti jurtassa Töölönlahdella taiteiden yönä on vaikuttavimpia kokemuksiani tällä saralla. Silloin kyseessä olikin perinteisempi (?) tilanne, eli yksi taitava laulaja ja pitkät, pitkät säestämättömät laulut.

Amerikan kamareista

2009-08-19T23:32:00.007+03:00

Amerikkalaisen 1900-luvun minimalismin ja muun modernimman musiikin ystäviä hemmoteltiin Kamarikesän toimesta oikein urakalla. Itse ennätin nähdä sekä vaikuttavan kahvilakonsertin että osallistua huikean hienoon iltaan ritarihuoneella. Tylsässä Dante's Highlightissa taasen konsertoi irlantilaisjuuristaan väsyttävän ylpeä mutta musiikin ja esityksen puolesta valloittava Primordial.

Elokuun kuudentena mukavassa Cafe Jugendissa iltapäiväkonsertoi Kamarikesä All Starsiksi itseään kutsuva 14-henkinen kokoonpano. Ensimmäisen esitetty John Cagen 4'33" oli huono valinta näin meluisaan paikkaan. Cagen kuuluisa pianoteos (jossa ei siis soiteta oikeasti mitään) vaatisi toimiakseen tilan, jossa ihmiset istuvat hiljaa ja keskittyen, aivan kuten konsertissa on yleensä tapana. On erikoinen tilanne istua melkein viisi minuuttia katsellen sivuja harvakseltaan kääntelevää pianistia ja tähän koko ajatuksen nokkeluus perustuukin. Nyt suuri osa yleisöstä ei edes tajunnut, että käynnissä oli minkäänlainen esitys. Tässä suhteessa Jugendissa on pahoja puutteita: ovella pitäisi selvästi lukea, että täällä on konsertti käynnissä ja jos haluat kahville juttelemaan kaverisi kanssa, mene johonkin toiseen paikkaan. Henkilökunta voisi myös mainita asiasta ennen konsertin alkua. Nyt typerät turistit ja typerät paikalliset mekastivat koko konsertin läpi aivan kuin tarjolla olisi ollut vain jotain merkityksetöntä taustamusiikkia.

Onneksi istuin sen verran edessä, että melu ei haitannut paljoa, sillä Terry Rileyn sävellys In C oli todella, todella hieno. En tunne teosta hyvin, mutta puhun nyt sen pohjalta mitä ajattelin ja ymmärsin Kamarikesän esityksestä. Vaikka soittajia oli neljätoista, kukin teki lähinnä vain omaa pientä osaansa, joiden yhteistuloksena äänimaailmaltaan laaja ja vaikuttava, mutta melodisesti hitaasti ja lyhyellä alueella etenevä kappale syntyi. Edessä soittanut sellisti tuntui joltain osin johtavan kappaleen etenemistä, mutta muuten kaikki virtasi kuin itsestään. Ajoittain nousseet fortet aiheuttivat väristyksiä selkäpiissä ja teoksen kokonaissävy oli kaikkiaan ilahduttavan positiivinen. Tästä oli hyvä jatkaa kohti illan konserttia.

Ritarihuoneen konsertti oli parhaita mitä olen tällä saralla kuullut. Laaja, mutta hyvin valittu, lähinnä lyhyistä kappaleista koostuva ohjelmisto oli vertaansa vailla. Musiikkia oli tarjolla Feldmanilta, Schoenfieldilta, Carterilta, , Ivesilta , Coplandilta. sekä minulle tuntemattomilta säveltäjiltä Celius Doughertylta ja Robert Muczynskilta. Otan tässä esiin vain muutamat huippuhetket.

Alun Feldman jäi mieleen lähinnä ihan kiinnostavana introna, mutta Schoenfieldin Five Days From The Life Of A Manic-Depressiven kaksi osaa (Labyrinth ja ennen kaikkea From a Bintel Brief) olivat jotain aivan mieletöntä. Ilmeetön mutta erittäin taitava Seppo Varho sekä Rebekka Angervo loihtivat pianosta nelikätisen esityksen, joka sisälsi niin sävellyksellisesti nokkelaa ja kiinnostavaa seurattavaa kuin aivan mielettömän kaunista, (minun korviini) omintakeista musiikkia. Pakko tutustua tähän paremmin ja hankkia joku levytys. Konsertin tunnepitoisin hetki koettiin sopraano Leena Sainion huikean kirkkaan ja vaivattomasti korkeuksiin nousseen äänen kautta. Doughertyn kappale K'E toi kyyneleet silmiin ja muutti Ritarihuoneen pompöösin kiillotetun salin tunnelman surumielisen maanläheiseksi. Melkein paras lauluesitys mitä muistan kuulleeni, ja kiitos kuuluu tietysti myös pianon takana taas viihtyneelle Varholle. Konsertin lopetti Muczynskin neliosainen Fantasy Trio. Adjektiivit alkavat loppua kesken, enkä enää muutenkaan muista mitään sen analyyttisempaa sanottavaa esityksestä tai teoksesta. Tyydyn tähän: Fantasy trio oli upea teos ja loistava esitys.

Primordialin keikkaa en jaksa alkaa esittelemään musiikin puolesta sen tarkemmin, mutta laulaja Nemtheangan lavaolemuksen näkemisen pitäisi kuulua melkein yleissivistykseen. Tämä raivohullun näköinen, maskattu mies tuijotti, osoitteli, raivosi ja villitsi yleisön mukaansa koko pitkän konsertin ajaksi. En tajua miten kenenkään kunto kestää moista menoa - varsinkin jos samalla pitää vielä laulaa täydestä sydämestä. Uskomaton tyyppi ja erinomaisen mukaansatempaava keikka.

Arabian kesämusiikkia

2009-07-15T13:57:00.007+03:00

Ei kovin ajankohtaista mainostusta (ensimmäinen osa meni jo!), mutta Juuso Paason järjestämät konsertit Arabian kirjastolla jatkuvat taas nyt kesällä. Viikko sitten esiintyi Jukra, ensi viikolla Kulkija. Tarkemman ohjelman näet täältä.

Jukran instrumenttivalikoima oli tavallaan "genrelle" tuttu, mutta tavallistakin vähäeleisempi. Muutaman lelupianon ja kitaran lisäksi kasettimankka loihti taustalle rytmejä, mutta mitään efektejä ei ollut käytössä. Mistään suurista, loputtoman delayn ja tuhannen äänilähteen kollaaseista ei siis ollut kyse, ja hyvä niin. Suoraviivaisuus ja vähäeleisyys toimivat tässä tehokeinoina, mutta lopputulos oli minun makuuni aivan liian hiomattoman kuuloinen. Jukra sai ajoittain aikaiseksi hyviäkin kulkuja mutta nämä päättyivät usein hieman töksähtäen ja jäivät lyhyehköiksi. Kuten itse konserttikin. Seuraavan kappaleen teksti jatkaa tästä hieman pidemmälle eikä enää koske vain Jukran keikkaa :).

En halua vaatia improvisaatioon tai vapaampaan soittoon perustuvalle musiikille tiukkoja rajoja tai teknistä hienosäätöä. Kyse on meiningin, mukaansatempaavuuden, kiinnostavuuden tai jonkin vastaavan vaikeasti määriteltävän asian puutteesta, joka nousee siitä tunteesta, että "lavalla" joko vain vähän kokeillaan, tai sitten toteutetaan jotain varsinaista ideaa mutta vain vähän sinne päin. Folkkihengessä hieman epätarkkaan soittaminen voi hyvin olla tehokeino, jolla saa elävyyttä ja lämpöä musiikkiin mutta sekin menee joskus liian pitkälle. Omasta mielestäni kiinnostavaa ei ole se, onko konsertti maailman hienoin tai soittaako joku vahingossa parit väärät soinnut vaan se, että sillä yritetään tarjota jotain (uusia?) ajatuksia, tunteita tms. kuuntelijalle ja se tehdään suunnilleen niin hyvin kuin mahdollista. En tarkoita sitä, että ennen lavalle kapuamista pitää hioa vuosia jokaista yksityiskohtaa, vaan sitä, että esiintyjä miettisi mitä haluaa sanoa ja millä tavalla se parhaiten onnistuisi. Arvio kohdistuu ainakin minun kohdallani tähän onnistumiseen, joka ei siis ole missään suorassa suhteessa esimerkiksi tekniseen taitoon. Vision mukainen toteutus voi siis yhtä hyvin olla kolme suhisevaa radiota ja mikitetyssä lasipurkissa suriseva kärpänen, kuin akustinen kitara, huilu ja ajoittaista hentoa laulua.

Koska en ole itsekään enää ihan varma siitä mitä sanon tai ajattelen, vaihdan aihetta ja sanon muutaman sanan Digeliuksessa konsertoineista Eva Alkulasta ja Tomoya Nakaista. Sähkökanteleen ja japanilaisen Koton saundit sopivat melkein turhankin mukavasti yhteen, ja sama koski isoa osaa parivaljakon musiikista. Ihan kaunista, unelmoivaa ja mukavaa mutta jotenkin latteaa. Tämä siitä huolimatta, että mukana oli muutamia paiskovampia tai jopa dissonantteja hetkiä. No, mukavasti sitä kuitenkin jaksoi tämän läpi istua, ja valtaosa aika runsaslukuisesta yleisöstä tuntui kyllä tykkäävän varsin paljon. Tunnelma oli leppoisa ja hymyilevä, mikä on aika hieno asia sekin.

Netlabeleista, musiikin laadusta ja ihmisenä olemisesta

2009-06-24T17:41:00.004+03:00

Olen lähipäivinä töissä kuunnellut paljon Stillstreamin laadukasta, ambientia vuorokauden ympäri soittavaa nettiradiota. Musiikkia on tarjolla tyylisuunnan kaikilta laidoilta ja touhu on netille tyypilliseen tapaan ilmaista. Stillstreamin kohdalla vieläpä mainoksista ja jopa lahjoituspyynnöistä vapaata! Tämän mahdollistaa se, että ambientlafkat ja –artistit antavat musiikkinsa ilmaiseksi kanavan käyttöön, mikä hyödyttänee rutkasti molempia osapuolia. Pikkuradio tuskin voisi soittorojalteja maksaakaan, koska kaupallista radiotoimintaa ei marginaalimusiikin pohjalta juuri pyöritellä. Tätäkin radiota kuunnellessa on törmännyt moniin entuudestaan tuntemattomiin nimiin, mutta kiinnostavaa on ollut havaita kuinka moni näistä on julkaistu erilaisilla netlabeleilla. Tiedäthän, siis näillä ”lafkoilla”, jotka julkaisevat äkkiä kyhättyjen nettisivujen varassa omia ja kavereiden viimeviikkoisia tuotoksia levyinä. Totuus ei taida aina olla ihan tämä. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin totuuden sijaan lähinnä subjektiivisiin, asennepitoisiin havaintoihin ja rönsyilee joka suuntaan.

Netin ilmaisjulkaisuita ei ole kovin paljoa tullut kuunneltua, poislukien sellaiset joiden tekijä on ollut tunnettu jo muista julkaisuista, keikoista tai kirjoittelusta sähköpostilistoille ja foorumeille. Tämä epäaktiivisuus juontaa paljolti siitä, että kiitos netin, uutta musiikkia tulee laillisesti tai laittomasti kuultua niin käsittämättömiä määriä että valintaa on kohdennettava rankalla kädellä. Se, että levy on ylipäätään painettu fyysiseen muotoon antaa jotain viitettä siitä, että sen tekijä tai julkaisija on todennäköisemmin panostanut sen sisältöön. Mikään automaatti tämä ei toki ole, kuten kokemus niiden ihkaoikeiden levyjenkin kohdalla on usein osoittanut. Väittäisin kuitenkin epätasaiseen otokseen perustuen lafkalla (varsinkin muulla kuin tekijän omalla) julkaistujen levyjen keskimäärin olevan varmemmin laadukkaita. Lisäselitys asenteelleni voisi olla myös se, että ilmaiset asiat rinnastetaan yleensä jo valmiiksi heikompaan laatuun enkä välttämättä osaa itse aina olla objektiivisempi tässä suhteessa. Kallishan on autuasta ja hyvää. Myös jo ostaminen itsessään aikaansaanee suuremman tarpeen pitää hankinnastaan, tai vähintään levylle antaa tällöin enemmän aikaa.

Julkaisutyyppiin perustuva arvoasetelma on turha, koska se, että raha vaihtaa omistajaa ei ole hyvä musiikin laadun mittari, vaikka se voikin joskus auttaa sen tekijää keskittymään työhönsä ahkerammin. Ambientin tai esimerkiksi kokeellisen elektronisen säveltämisen yhdistäminen ihan tavalliseen päivätyöhön ei kuitenkaan kovin monelle taida olla mahdotonta. En tarkoita tällä sitä, etteikö ammattimainen työskentely marginaalimusiikin parissa voisi olla potentiaalisesti hedelmällistä vaan sitä, että onneksi muutenkin on näemmä hyvin mahdollista saada menestyksekkäästi musiikkia tehtyä. Se, että työstään tienaa muutaman satasen tai jopa tonnin-pari voi toki auttaa uusien instrumenttien tai keikkamatkojen maksamisessa mutta enempää voi harvoin toivoa, ja siksikään kovin moni ei ihmeempiä yritä rahastaa. Vaikka artistin on aika vaikea elää listoille kelpaamattomalla elektronisella musiikilla, jokunen levy-yhtiö kuitenkin voi pysyä taloudellisesti pystyssä ja jopa elättää omistajansa. Ainakin ennen kuin ilmaiseksi musiikkia jakavien netlabelien valikointi ja fanitus tietyn genren kuuntelijoiden keskuudessa nousee riittävän korkealle tasolle, levy-yhtiöiden osuus alan kulttuurin ylläpitäjinä pysynee aika tärkeänä. Samoin musiikin levittämisessä ns. laajemmalle yleisölle, vaikka mistään parjatusta kaupallisuuden alttarille uhraamisesta ei vielä olisikaan kyse. Levy-yhtiöiden tärkeys vaihtelee toki huikeasti marginaalisten musiikkityylienkin välillä.

Fyysiset julkaisut ovat kaltaisilleni materialisteille jokin jäänne josta pitää tiukasti kiinni (siis miksen osta mp3-tiedostoja vaan tilaan levyn Pallon toiselta puolelta), mutta kaikki kunnia ihmisille jotka osaavat arvostaa musiikkia ilman näitäkin. On omalta osaltani kaksinaismoralistista yrittää pitää kiinni ympäristöarvoista hankinnoissa muissa tapauksissa, mutta myydä ja ostaa levyjä - sekä yli varsinaisen ”tarpeen” että tekemättä sitä edes tapauskohtaisesti ympäristöystävällisimmän vaihtoehdon mukaisesti. Toivottavasti löytyy tarpeeksi selkärankaa ja jaksamista kompensoida tätä riittävästi muilla valinnoilla. Siitähän loppujen lopuksi yleensä on kyse, ellei kuulu siihen valitettavan pieneen ihmisjoukkoon joiden lähes jokainen valinta on oman etiikan mukaan kestävä.

Jotten pääsisi harhautumaan tämän kirjoituksen kannalta sivuraiteille, mainitsen vain että musiikkituotannon ympäristövaikutuksia olisi kiinnostava selvitellä jossain välissä enemmänkin. Muun muassa Fluid Motionin hiljattain julkaisema HOPE-kokoelma vähentää hiilijalanjälkeään tuottamalla sen CO^2 Balancen kautta toimivassa CD-painossa (FSC-sertifioidulle paperille, mikä on oma välttämätön lisänsä tärkeiden elinympäristöjen suojelemiseksi). Harvan tuotteen voi valmistaa ilman energiankulutusta tai suoria päästöjä mutta näitä on silti mahdollista kompensoida vastatoimin. Ajatus on paljolti sama, kuin vaikka päästöoikeuksien saamisessa muualla maailmassa tehtyjen energiatehokkuusprojektien vastineena.

Palatakseni asiaan, onkohan netlabelien kanssa yksinkertaisesti käytävä vain se sama projekti kuin tavallistenkin suhteen, eli etsittävä jyvät akanoista ja seurattava ensisijaisesti näiden julkaisuita? Laadukkaimmat nettilafkat pitänevät julkaisukynnyksen korkealla eikä uutta levyä satele ihan joka viikko.Olisi myös toivottavaa, että kansitaiteisiin tai edes siihen nettisivulla olevaan kansikuvaan panostettaisiin kunnolla. Mikäänhän ei pakota tekemästä niistä PDF-muotoisia kopioita klassista bookleteista, vaan kansitaiteet voisi tehdä niin luovalla tavalla kuin tekniikka antaa myöten. Painotuotteissa rajoituksia on monelta kantilta ajateltuna enemmän.

Ambientin ja elektronisen musiikin tason laskusta on valitettu jo muutama vuosikymmen ja yleensä siitä on syytetty uuden tekniikan tuomaa helppoutta. Kuka tahansa voi kotonaan tehdä äänenlaadultaan pätevää musiikkia ja nyt on mahdollista vielä julkaistakin sitä käytännössä ilmaiseksi. Se, että musiikinteko mahdollistuu hyvää vauhtia kaikkein vähävaraisimmillekin – vieläpä ilman pakollista studioteknikon käyttöä julkaisukuntoon saattamiseksi – tuottaa arvioni mukaan moninkertaisesti enemmän hyötyä kuin haittaa. Varsinkin niissä maailman kolkissa joihin resursseja on siunaantunut vähemmän, musiikkivempeleiden osto lienee pitkälti poissuljettua tavallisten ihmisten arjesta. Jonkinlainen tietokone saattaa kuitenkin ajan myötä löytyä monestakin köyhemmästä kodista. Kasa ilmaisohjelmia tai waretettu Cubarse ja joku kapinen mikki tarjoavat jo tarvittavat työkalut aika hienojenkin juttujen tekemiseen jos se siitä on kiinni. Jos tämä kuulostaa melodramaattiselta, on hyvä muistaa, että mahdollisuus hienon kotistudion rakentelemiseen edes ajan kanssa koskee maailmassa vähemmistöä.

Lisääntyneiden mahdollisuuksien kääntöpuolena on eksponentiaalisesti kasvava tarjonta ennen kaikkea siellä, missä musiikin tekeminen ei edellytä soitto- tai laulutaitoa. Vaikka näennäinen helppous lisääkin myös turhan äänimassan määrää, on tavallaan tässäkin nähtävissä jotain hyvää: vaikka se muutaman vuoden VST-syntikoiden kanssa tarncea kasaava nuori täyttäisi lyhyen innostuksen vallassa netin ”levyillään” ennen harrastuksen vaihtoa, on taas yksi ihminen ehkä hetken ajan saanut musiikista jotain irti, vaikkei sitten päätynytkään syventymään aiheeseen. Musiikki kuuluu kaikille ja sen tekemisen elitisoiminen vain taitavien yksinoikeudeksi on lapsellista.

Suttuisessa ja pelottavan oloisessa kuvaparissa lapsia soittamassa Kokeellisen elektroniikan seuran installaatiota Kaapelilla pari vuotta sitten.

Une Prière Électrique

2009-06-17T23:05:00.004+03:00

Silloin kun ei ole mitään sanottavaa, on yleensä kait paras vaieta. Tästä syystä blogikin on ollut tauolla, samoin kuin lähes kaikki muukin aivotoiminta viime kuukausien osalta. Kuvituskuvan Evokenin (ja Spiritus Mortisin) keikka Dante's Highlightissa 16.4. on ainoita livejuttuja mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt. Hyvä keikka bändin puolesta, mutta yleisöä oli harmittavasti vain kourallinen. Jotain musiikin parissa on sentään tullut tehtyä, sillä kuoromme levytti viime viikonloppuna 12 kaunista kappaletta 1600-luvun englantilaismusiikkia. Teemana melankolia, kuolema ja lyhyen ihmiselon tuskaisuus noin muutenkin. Homma sujui yli odotusten ja tullen omahyväisesti suosittelemaan levyä sekä kylmästi että lämpimästi kunhan se vain ottaa ilmestyäkseen jossain loppuvuodesta.

Sitten asiaan, eli taiteellisesti pariisinkielellä kirjoitettuun otsikkoon, joka tarkoittaa vapaasti kääntäen elektronista hartaushetkeä. Olivier Messiaenin teosta Oraison (rukous) on sanottu ensimmäiseksi elektronisen musiikin sävellykseksi joka on tehty juuri elävää esitystä ajatellen. Se sävellettiin alun perin vienosti thereminiltä kuulostavalle Ondes Martenot -soittimelle ja tällä soitettuun versioon voi tutustua tämän blogimerkinnän linkistä. Äärimmäisen kauniin vaipuileva teos ja ihastuttavan pehmeä saundi (joitain pistävähköjä yläpäitä lukuunottamatta).

Törmäsin koko kappaleeseen äskettäin sitä kautta, että säveltäjä-elokuvantekijä-mikälie Richard Lainhart sovitti teoksen nerokkaalle Continuum-keyboardille sekä Buchla 200e-modulaarisyntikalle. Jos keyboard ei ole tuttu, kannattaa tämä aukko sivistyksestä korjata heti eikä nyt. Tästä linkistä selviää jutun ihastuttava juoni aika nopeasti. Lainhartin esitys taas löytyy - vieläpä aika hyvällä laadullakin - täältä: http://vimeo.com/5194438 . Videossa ei ole mitään erityistä mutta näkeepähän vähän itse kiipparin soitosta jos ei muuta.

Messiaenin teos hyötyy selkeästi siitä ekspressiivisyydestä minkä Continuum tarjoaa ja tulos on erittäin miellyttävä, muttei myöskään tingi liikaa alkuperäisen rujosta pistävyydestä kovaäänisemmissä kohdissa. Pitääpä joka tapauksessa alkaa kuvitella, että jos minulla olisi tuo keyboard, niin tekisin sitä upeaa musiikkia joka loistaa nyt poissaoloaan tylsän peruskiipparin takia. Kuvitteleminen on ilmaista huvia, vaikkei se pitäisikään paikkansa.

Kuva ja ääni ne yhteen soppii...

2009-04-14T00:15:00.001+03:00

Suurin osa on varmasti kohdannut jonkinasteisia kuvan ja äänen yhteisteoksia myös musiikkivideoiden, elokuvien ja muiden ilmeisten esimerkkien ulkopuolella. Harmittavan usein kyse on kokonaisuudesta, jossa toinen puoli edustaa tekijänsä varsinaista osaamisaluetta ja toinen on lähinnä jotain päälleliimattua ekstraa. Perusesimerkkinä tästä on ambient-settien taustalla pyöritetyt BBC-luontodokumentit, jotka joskus toki esteettisyytensä takia sopivat ihan mukavasti ja tuovat väriä pimeään tilaan. Nämä ovat kuitenkin ekstraa ihan sanan varsinaisessa merkityksessä eivätkä esiintyjät varmaankaan koe niiden olevan kovin suurena osana heidän tarjoamaansa kokonaisuutta. Sama pätee ehkä synkempien piirien tapaan pyörittää vanhoja sotadokumentteja tai kauhuleffoja taustakankaalla.

Silloin kun kyse on artistien itsensä kasaamista paketeista, tulee tekijän osaamisen raja helposti vastaan. Musiikkinsa lisäksi esiintyjä on pistänyt sekaisin joukon kivoja pätkiä jotta yleisöllä olisi muutakin tuijotettavaa kuin laptopin taakse linnottautunut äänimaakari. Aika usein nämä jäävät todella naiivin alleviivaavien kontrastien käyttöön tai täyteen mitäänsanomattomuuteen. Toisinaan teollisemman metelin puolella näkee väsyneitä shokeeraamisyrityksiä keskitysleirikollaaseilla - tai jotain oman kesto"suosikkini” kaltaista, eli sätkivän pikkulinnun ja päästäisen päälle ejakuloimiseen perustuvan taidepläjäyksen. Kaiken kaikkiaan usein tyydytään joko helppoon arkistomateriaalien pintakäyttöön tai sitten ei vain oikein osata toteuttaa omalla kameralla/editointisoftalla sitä mahdollisesti hyvääkin idea jota ajetaan takaa. Onko tällä mitään väliä, eli onko äärisurkeudet poislukien video pelkkää plussaa muttei sinänsä keskinkertaisenakaan miinusta jos musiikki kuitenkin toimii?

Toista laitaa edustavat sitten kuva- tai videoteokset joihin on lisätty ääni. Näiden kahden elementin tekijät eivät usein ole sama henkilö ja on varmasti runsaasti esimerkkejä niin onnistuneista kollaboraatioista kuin galleriaesitystä “elävöittävistä” äänimössöistäkin mutten juurikaan osaa eritellä näitä tarkemmin. Jaksan jostain syystä todella harvoin keskittyä videoteoksiin missään gallerioissa ellei esitys ole aivan lyhyt tai katselutila erityisen toimiva. Tämä saattaa toki johtua siitä, että yleensä saan itseni helpoiten raahattua katsomaan lähtökohtaisesti jotain muuta – useimmiten valokuvaa – ja videot jäävät jotenkin ylimääräisen tuntuisiksi. Kävin äskettäin katsomassa Valokuvataiteen museon näyttelyn johon kuului myös Sini Pelkin kolmen videoteoksen kokonaisuus Statue – Concealment – Ceremony. Kahdessa näistä oli ääni mukana, mutta tekijöiden nimet katosivat jo kauan sitten mielestäni. Statue – joka oli alkuihmettelystäni huolimatta varsin tyylikäs teos – jäi mieleen suhteellisen toimivana yhdistelmänä, vaikkakaan mistään suuresta vaikutuksesta ei voi vielä puhua. Ambient-meininki oli hienosti yhdessä kuvan kanssa pari ensimmäistä minuuttia mutta sitten töksähti jotenkin oudosti eri suuntaan. Musiikki kuitenkin tuki kokonaisuutta, eli pelkkä kuva olisi jättänyt huomattavasti kylmemmäksi.

Hyviä esimerkkejä löytyy paljonkin erityisesti silloin, jos kuvasta keikalla vastaa taitava VJ joka on samalla aallonpituudella esiintyjien kanssa. Tässä blogissakin on kehuttu myös vaikka Lucky Dragonsin kuvankäyttöä sekä Rihmaston seuraamisesta hypnoottisempaa tehnyttä tuplaprojisointia. Sitä kuitenkin toivoisi näkevänsä enemmän tilanteita, joissa kaksi oman alansa taitajaa – muusikko ja kuvataiteilija – löisivät viisaat päänsä yhteen ja tekisivät koko paketin kunnollisena kollaboraationa.

P.S. Aito tekotaiteellinen valokuva on sekä vino että mustavalkoinen

All in Satan!

2009-04-02T18:45:00.002+03:00

Enpä ole koskaan ennen tainnut osallistua levyn ennakkokuuntelutilaisuuteen ja tällä kertaa kyseessä oli vielä levy, jonka ilmestymisestä en varmaan ollut edes kuullut kuin paria päivää ennen. Kyseessä oli Beheritin kiirastorstaina julkaistava uutuus. Jos yllättäen jollekin lukijoista suomalainen black metal ei ole tuttua, Beherit muistetaan siis lähinnä 1990-luvun alun omaperäisestä mustasta metelistä jonka jälkeen suunta vaihtuikin minimalistiseen ambientiin* ja pian pääpiru soittikin joHC-teknoa bileissä DJ Gamman nimellä. Mitään edellämainituista en erityisen hyvin tunne, vaikka Drawing Down the Moon (1993) taisi levyhyllyssä jonkin aikaa joskus ollakin. Koska "yhtyeen" ura on ollut ennen kaikkea erikoinen, oli kiinnostavaa kuulla, että tämä pitkän tauon jälkeen saatava julkaisu olisi taas metallia.

Paikalle Lauttasaaren ravintola Lystiin 26.4. oli saapunut minun ja toverini lisäksi runsas joukko perinteisiin vetimiin pukeutuneita hevimiehiä mutta mistään megatapahtumasta ei ehkä voi puhua. Ajatus jonkin uuden levyn kuuntelemisesta yhden, kahden tai kolmen oluen kera puhutteli kyllä jo ihan alusta saakka, eikä se, ettei levy tehnyt erityisen suurta vaikutusta tuntunut lainkaan pettymykseltä. Beherit on siis teemallisesti ja myös osin musiikillisesti palannut jonnekin 80-luvun loppupuolelle alleviivatun punkahtavan yksinkertaisten riffien ja Suck My Blood -henkisten biisinnimien pariin. Tämä on toki ihan hauskaakin jos siihen jaksaa suhtautua oikealla tavalla. Musiikin puolesta tuo meininki ei ole koskaan erityisemmin purrut, mutta joukossa oli paljon hyvääkin. Tuotantopuoli oli purevaa mitä nyt äänentoiston pohjalta pystyi päättelemään, outro oli hieno ja ne vähät kohdat joissa simppeleitä riffejä koristettiin kummallisilla leadeilla ainakin herättivät kiinnostusta. Paljoa muuta ei kyllä tällä kertaa mieleen jäänyt, paitsi että olut maksoi siedettävät 3,5e ja oli maukasta. Tietysti ajatukset siirtyivät taas hetkeksi siihen, mitä tunnelmallinen metalli voisi maailmalle vielä tarjota kunhan tekijöitä ilmaantuisi...

*Ei, ei siis mitään Mortiis-soittelua ja mystisten linnojen kellareita vaan oikeasti kummallista kamaa mikäli oikein muistan.

Tuvaa ja mikrotonaalisuutta

2009-03-21T19:03:00.008+02:00

Viikko sitten Tyva Kyzy, kenties ainoa kansainvälisesti tunnettu kurkkulaulunaisyhtye, esiintyi Pitäjänmäessä paloturvallisuusmääräyksiä uhmaavan täydelle salille. Taas yksi sulka aktiivisen kurkkulauluyhdistyksen hattuun! Postilaatikosta taasen kolahti 31-sävelisen Fokker-urun 50-vuotisjuhlalevy. Juhla oli kylläkin jo kymmenisen vuotta sitten, mutta musiikki ei onneksi tässä suhteessa pääse vanhentumaan.

Pitskun kulttuurikirkko ei nimestään huolimatta palvele Jumalaa vaan tämä entinen kyläkirkkorakennus on tätä nykyä asuin- ja konserttikäytössä - kiitos paljolti tiettyjen aktiivisten pitäjänmäkeläisten. Tila on kodikas puutalo, jonka pieneen saliin Tyva Kyzy veti perjantaina 13.3. ehkä reilut sata henkeä nauttimaan Suomea alati laajemmin valloittavasta kurkkulaulusta. Yhtyeen esitys oli kauttaaltaan suhteellisen showmainen ja mukaan mahtui perinteisten kurkkulaulutyylien esittelyjen lisäksi kilpalaulantaa, eläinten äänten matkimista ja muutama muukin soitin kuin tutut kaksikieliset jousisoittimet (Igil). Merkittävä osa esityistä lauluista oli kurkkulaulutonta kansanmusiikkia, mikä ei sinänsä haitannut koska on ylipäätään hauska kuulla muutakin kuin sitä kaikkein tutuinta tuvalaista. Usein entuudestaan tuntemattomankin kurkkulauluyhtyeen konsertissa saattaa kuulla ties kuinka monta tuttua, oletettavasti Tuvassa vakaan perinneaseman saavuttanutta kappaletta.

Konsertin ensimmäinen puoliaika (välissä oli kahvitauko!) oli ajoittain hieman turhankin monimuotoista, erityisesti vauhdikkaampien duurirallien osalta. Toinen puoliaika alkoi yhtyeen managerin (?) soolona esittämästä tyylikkään minimaalisesta Igil-kappaleesta, jonka lopussa hänkin myös hieman lauloi. Selvästi yhtyettä vähäisemmällä vaikutuksella, tosin. Tämän jälkeen Tuvan Tytärten esitys pääsi taas käyntiin ja toinen puolisko olikin musiikillisesti paljon ensimmäistä yhtenäisempi, kiinnostavampi ja kurkkulaulusuorituksiltaan mieleenpainuva; yhtyeen taiteellisen johtajan, Choduraa Tumat'n, vakaa ja matala kargyraa teki todellisen vaikutuksen. Upeaa, matalaa kurkkulaulua ja aivan älyttömän puhtaasti, vailla sitä korinaa ja rahinaa jota tuskin voi mieskollegoiden äänestä koskaan poistaa.

Taannoisella mikrotonaalisuusluennolla mainittu 31-sävelurku, siis nk. Fokker-urku jäi kiinnostamaan ja googlettelun jälkeen tilasin pian lupaavien ääninäytteiden perusteella soitinta ja Huygens*-Fokkerin säveljärjestelmää juhlistavan levyn. Suurimmassa osassa kappaleita Fokker-urku on käytössä, mutta mukaan on mahtunut myös muutama laululle, viululle ja orkesterisoittimille sävelletty kappale. Nämäkin toki samassa mikrotonaalisessa hengessä. Kappaleet ovat viideltä eri säveltäjältä 1950-luvulta nykypäivään. Itse Fokker-uruista otetaan jo alkumetreillä kaikki irti; jos olet kuullut millaisen hakkaavan riitasoinnun tavallisista uruista saa aikaiseksi, voit kuvitella sen ihastuttavan kaaoksen, jonka 31-säveltä oktaaville antava soittopeli loihtii ilmoille soittajan niin halutessa. Levyn urkupuoli ei kuitenkaan rajoitu dissonanttiin musiikkiin vaan Fokkerin järjestelmää hyödynnetään myös hieman harmonisemmin ja hillitymmin. Tämä ääninäyte on kummittelevuudessaan aika viehättävä, tämä taas antaa hieman esimakua siitä, mitkä mahdollisuudet soitin tarjoaisi myös pienimuotoisemman musiikin suuntaan. Levyn keskelle sijoitetut kaksi kolmelle viululle sävellettyä kappaletta ovat ihan mukavia mutta rikkovat jossain määrin kokonaisuutta. Lopussa seisoo, jos ei kiitos, niin vähintäänkin häiriinnyttävä Rafael Reinan 20-minuuttinen sopraanolle ja erikoiselle orkesterikokoonpanolle säveltämä Drag on... claustrophobia joka tekee yli tunnin mittaiselle levylle ahdistavan, mutta kiehtovan lopun. En oikeastaan osaa sanoa ymmärränkö Reinan kappaletta vai en, mutta jollain kierolla tavalla sitä kuitenkin jaksaa kuunnella.

Pelkäsin saavani käsiini lähinnä mielenkiintoni tyydyttävän kuriositeetin, mutta tämä levy kestää näin parin ensikokeilun perusteella kuuntelua muutenkin. Hintaa kertyi postikuluineen 14e, ja mikäli innostuit, loput ääninäytteet, tilauslinkki, tietoa Hyugens-Fokker -säätiön toiminnasta ja kaikesta tähän liittyvästä löydät tämän linkin kautta: http://www.xs4all.nl/~huygensf/english/.

*Kyseessä on siis 1600-lukulainen tiedemies Christian Huygens, mikäli nimi sattuu kuulostamaan tutulta.

Tuomiota ja mikrotonaalisuutta

2009-03-12T22:45:00.007+02:00

Kirjoitustauko on taas venynyt eikä musiikillisia esityksiäkään ole juuri sinä aikana tullut koettua, lukuun ottamatta Esotericia helmikuussa. Sekä kuorokonserttia, jossa puolestani katselin itse lavalta yleisöön päin. Eilen musiikinteoreettinen tiedottomuuteni sai merkittävää lisäoppia viritysjärjestelmien osalta Aaron Huntin esiteltyä 41-sävelistä mikrotonaalista järjestelmäänsä - sekä aivan käsittämättömän hienoja tätä varten rakennettuja MIDI-laitteita.

Uudemman doom-metallin kenties kovin nimi, Esoteric, soitti Dante's Highlightissa 21.2 tapansa mukaan tarkasti ja raskaalla kädellä. Esiintyjien puolesta kaikki sujui enemmän kuin mallikkaasti ja biisilistalta löytyi niin vanhaa kuin uuttakin, tuoreimman The Maniacal Valen ollessa varsin reippaasti edustettuna. Erityisesti sitä edeltävän nimihirviölevyn hehkutusraita Blood of the Eyes myös sykähdytti allekirjoittanutta odotetusti. Dante's Highlight sen sijaan tuotti pettymyksen jotakuinkin kaikessa paitsi etukorttitarjousoluen hinnassa (3,5e/0,6l). Äänentoisto on suunnattu pelkästään lavan edessä olevalle kaistaleelle ja tämän reunoilla yleisön puhe alkaa jo kilpailla äänenvoimakkuudessa bändin kanssa. Onhan tästä ehkä se etu, että jos lämppäri (tai itse keikka) ei kiinnosta, voi paremmin jauhaa kavereiden kanssa pöydässä. Itse keikka-alueella äänenpaine oli ihan kohtuullisissa, joskin ehkä hieman alhaisissa lukemissa. Lavan valaistus oli kirkkaudessaan ja latteasävyisyydessään aika käsittämätön. Eihän kukaan halua nähdä hikisiä hevisetiä päivänvaloa muistuttavissa olosuhteissa, vaan tästä syystä lavalle suunnataan esimerkiksi siluettia korostavia värispotteja tai jotain muuta todellisuutta peittävää valaistusta. Paikan tunnelma oli muutenkin aika tylsähkö, eikä keikka ehkä tästä syystä jättänyt samanlaista fiilistä kuin parin vuoden takainen Nosturin loistoesitys.

Eilen 12.3. Sibelius-akatemialla oli tarjolla luento, jonka piti säveltäjä ja musiikinteoreetikko Aaron Hunt. Hänen kiinnostuksensa kohteet ovat mikrotonaalisen musiikin alueella ja mukana oli esittelyssä miehen tuoreen yrityksen MIDI-tuotteita. Omat musikiinteoreettiset tietoni viritysjärjestelmien suhteen rajoittuivat tätä ennen aivan alkeistason käsitykseen siitä, mistä vuosituhansia sitten alkaneissa viritysjärjestelmien ongelmallisuuksissa on suunnilleen ollut kyse. Siitä huolimatta Huntin esitys oli seurattavissa ja ainakin pääpiirteisesti ymmärrettävissä. Tätä helpotti osin korni mutta yllättävän selkeä Powerpoint-esitys viritysjärjestelmistä ja ohesssa esitetyt soittonäytteet.

En ryhdy tässä yhteydessä esittelemään teoriaa tarkemmin, koska olisin tietojeni puolesta siihen aika huono valinta. Teoria on selitetty tarkemmin miehen nettisivuilla www.h-pi.com mutta teen tähän pikaesittelyn hänen järjestelmästään, jonka olen toivottavasti ymmärtänyt suunnilleen oikein:

Hunt käyttää 41 säveltä ja kolmea ylentävää ja alentavaa etumerkkiä tavallisen 12 puolisävelaskeleen ja yksittäisten ylennys- ja alennusmerkkien sijaan. Yleisesti ottaen mikrotonaalisuus tarkoittaa sitä, että voimme erotella enharmonisten sävelten, esimerkiksi Eb:n ja D#:n välillä joka on normaalisti joko mahdotonta (kosketinsoittimet) tai sitten erityisen taidon varassa (laulu, puhaltimet, nauhattomat kielisoittimet yms.) mutta harvoin siltikään tarkoituksenmukaista länsimaisessa musiikissa. Tässä tapauksessa pystymme vielä enempään: hänen 41 säveltään seitsemän etumerkkiään (ml. palautusmerkki) tarjoavat oktaaville 205 erilaista mahdollista intervallia. Huntin järjestelmän taustateoreettisena ajatuksena on Juuri havaittavissaolevien erojen (Just noticeable differences, JND) käyttäminen pienimpien mahdollisten intervallien pohjana. JND tarkoittaa pienintä ihmisen havaittavissa olevaa muutosta ja Huntin viittaamien tutkimusten mukaan tämä tarkoittaa noin 200 säveltä oktaavilla. Riittävän abstraktiotason teoria on tunnetusti innostavaa kaikilla aloilla (kyllä on!), mutta tässä hienointa oli nähdä ja kuulla elävänä Huntin rakentamia MIDI-laitteita joiden avulla tämän järjestelmän käyttö tulee kenen tahansa ulottuville. Hänen projektinsa ideana olisikin sekä vakiinnuttaa hänen järjestelmänsä mikrotonaalisen musiikin säveltämiseen että mahdollistaa sen hyödyntäminen myös käytännössä. Useinhan mikrotonaalisia sävellyksiä tekevällä on aika rajalliset mahdollisuudet soittaa tai soitatuttaa teoksiaan, ja moni onkin joko käsintehtyjen erikoisinstrumenttien tai tylsien kompromissien varassa. Huntin laitteet on myös halutessaan mahdollista virittää jonkin muun järjestelmän mukaan.

Esillä oli kaksi “keyboardia”, toinen kaksi- ja toinen nelioktaavinen sekä pieni MIDI-laatikko, jonka olisi tarkoitus muuntaa normaalin keyboardin viritys minkälaiseksi ikinä haluakaan (se siis tulee kiipparin ja syntikan väliin ja muuttaa sen lähettämän MIDI-viestin). Jälkimmäistä en päässyt näkemään käytännössä teknisten ongelmien takia mutta se oli aika tylsän oloinen varsinaisiin keyboardeihin verrattuna. Ne nimittäin olivat aivan upeita ja yllättävän siedettävän hintaisia käsintehdyiksi laitteiksi. Huntilla on myös erilaisia tietokonesoftia asian tiimoilta, mutta jouduin harmikseni lähtemään ennen kuin esittelyyn ehti muuta kuin hänen hauska – ja ilmainen – mikrotonaalisen musiikin ear training -softansa. Nyt opettelemaan enemmänkin intervalleja kuin ne vanhat tutut, priimistä oktaaviin (no okei, onhan niitä nimetty siitä ylöskin, mutta ei se ole oikein sama...)! Jäin muutenkin vaille mitään laajempaa soittodemoa tai vastaavaa koska jouduin poistumaan etukäteen, enkä ehtinyt pyytää lupaa räpsiä kuviakaan. Käykää siis tutustumassa osoitteessa www.h-pi.com 41-sävelisyyden teoriaan tai ainakin edes itse laitteisiin. Jos ostatte sen isomman kiipparin ja kerrotte siitä minulle, lupaan muuttua vähintäänkin vihreäksi kateudesta. Pianonsoittotaitoni tosin rajoittuvat jonnekin ala-asteen väkinäisten soittituntien asteelle, joten 41 namiskaa oktaavilla olisi varmasti helpottava tekijä...

P.S. Sibelius-akatemian Computer music & technologyn luentosarjassa on kuulemma taas yleisölle vapaa kerta ensi kuun kahdeksas päivä. Aiheena kaiuttimet tai jotain vastaavaa... (luokka R423 ellen väärin muista ja klo 15-17)

Lucky Dragons 4.2.

2009-02-10T14:38:00.020+02:00

Semifinaliin saapui viime keskiviikkona moni-ilmeisyydestään tunnettu Lucky Dragons. Minulle se oli kuitenkin varsin tuntematon, ja olinkin noteerannut Onnekkaat lohikäärmeet ensi kertaa vasta jonkun Charmlistille pari kuukautta sitten lähettämän hehkutusviestin myötä. Kuuntelin Myspace-näytteet, vakuutuin riittävästi ja päätin että pitääpä mennä kuuntelemaan. En tosiaan pettynyt, eli kiitoksia hehkutusviestistä!

Ensin lavalle astui Islaja, vaihdellen kokoonpanoaan kaksi- ja kolmihenkisyyden välillä. Alkupuolen droonimman ääneilyn päälle rakentuneet kappaleet toimivat ihan perusmukavasti ja Merja Kokkosen hauraankauniit laulut sointuivat kirkkaasti kautta linjan. Ne tuntuivat tulevan sopivan läheltä ja sanoista sai hyvin selvää. Meininki siirtyi hiljalleen alati rokkaavammaksi, lähinnä basson ja laulujen vetämäksi musisoinniksi joka ei oikein allekirjoittaneeseen tehnyt erityistä vaikutusta. En tosin muutenkaan luonnehtisi itseäni varsinaiseksi Islaja-faniksi, joten ehkä tämä toimi paremmin joillekin muille. Keikasta jäi kaiken kaikkiaan hieman vaisu vaikutelma.

Lucky Dragons, jota tällä kertaa edusti vain Luke Fishbeck, levitti massiivisen äänilähdearsenaalinsa yleisön keskelle lattialle ja pian päästiin asiaan. Tuttuun tapaansa Fishbeck jakoi yleisön soitettavaksi instrumentteja, lähinnä erilaisia rytmisiä kalistimia ja näitä soitettiinkin vapaasti läpi koko konsertin. Pieni läppäri tarjosi taustoja, mutta muuten oltiin aika pitkälle delay-looppailun varassa; instrumentteina siis mm. hiljaiset laulut, pienet gongit, kasvien siemenkopit (jos näin oikein?) ja aivan mahtava yhteisöllisyyttä huokuva piuhaviritys jonka tuottama ääni muuttui ihmisten koskettaessa toisiaan. Tämä nyt on symboliikaltaankin jo ihan huikea idea. Taustalle oli heijastettu pääosin muutamista vaihtuvista jumittavista kuvista koostuva taustavideo joka sopi tunnelmaan mukavasti.

Alkuun saimme nauttia aivan erinomaisen hienosta ja vangitsevasta ambienthenkisestä, rauhallisesti etenevästä setistä, joka sai välillä vauhtia taustoista nousevista melodisista ryöpyistä. En osaa tai jaksa sen enempää eritellä tätä puolituntista mutta mainitsen vain musiikin virranneen lähes täydellisesti ja että yhteys musisointiin osallistuneeseen yleisöön oli paikoin erittäin hyvä. Varsinkin sen hauskan maadoitussaundi-piuha -temppuilun kanssa! Tämän jälkeen Luke koetti kertomalla opettaa yleisölle tanssia kohteliaine liikkeineen, mutta katsoi pian parhaaksi vain pyöräyttää musiikin soimaan ja antaa ihmisten oppia käytännössä. Loppuun saimme siis kaksi todella vauhdikasta, toimivaa ja selkeästi paikallaolleisiin uponnutta tanssiraitaa. Hyvä meininki, hyvä mieli, hieno kokemus.

P.S. Fonalin Levynmyynnistä mukaan tarttui vielä kohtuuhintaan (10e/kpl) sekä Lau Naun Nukkuu-levy vinyylinä että Lucky Dragonsin Dream Island Laughing Language. Juuri sopivasti kun vasta pääsinkin toivomasta parempaa Lau Nau -kokonaisuutta kuin viimeksi arvioitu CD-R...

P.P.S. En mitenkään onnistu saamaan tällä helvetin käyttöliittymällä kuvia asettumaan järkevästi. Yritykseni säätää kuvat suoraan koodia muokkaamalla eivät oikein onnistuneet nekään...

Sporttielektronista?

2009-01-31T12:11:00.004+02:00

Oletko kyllästynyt katsomaan läppärin takana hiirtä hiljakseen siirtelevää artistia ja kaipaisit jotain vauhdikkaampaa kokeellisen musiikin konserteilta? Kaksi pingismestaria soittamassa mailoillaan ja vauhdikkaalla pelillään on toistaiseksi innovatiivisin ratkaisu tähän pulmaan. Heikki Räisäsen ja Robin Blomin säveltämä Ping Pong Concerto esitettiin eilen Kuvataideakatemialla Shinji Kankin järjestämän, Expermimental Evening -konserttisarjan neljännessä osassa.

En ole kovinkaan perillä teknisistä yksityiskohdista mutta toivon mukaan pointti tulee tässä läpi. Kaksi pingismestaria aloitti vinhan pallottelun ja tästä alkoi muodostua äänen pohja: pöytään osuvien pallojen äänet kaikuivat taustalla ja mikitettyjen mailojen iskuäänistä muodostui varsinainen rytmi tai biitti. Mukaan tuli pian muutakin taustaääntä ja pöydän vierellä seissyt "johtaja" tai "kapellimestari" ajoittain pyysi pelaajia pelaamaan tasaisemmin, hitaammin tai esimerkiksi vain pomputtelemaan palloja mailansa päällä. Hänen muihin tehtäviinsä kuului pitkin salia leviävien pallojen keräily takaisin pelattaviksi.

Pelin rytmi tuntui jollain tavalla säätelevän myös muita taustoja tai sitten pelaajat vain osasivat reagoida niissä tapahtuviin muutoksiin. Itse ääni oli alkuun minimalistisempaa mutta ajan myötä myös muiden kuin pingissaundien määrä kasvoi. Kyse oli kuitenkin yhtä kummallista hetkeä lukuun ottamatta perinteisessä mielessä melodiattomasta konsertosta. Homma tuntui olevan suhteellisen hyvin hanskassa eikä konsertti missään tapauksessa jäänyt vain nokkelan idean pitkäksi esittelyksi. Erilaisia kohtauksia tuli riittävän tiuhaan ja niiden vaihdokset olivat loogisia. Pitkään pelattujen pallojen lähes tasabiitti teki mukavan hypnoottisia ja melkein seesteisiä hetkiä "kaoottisemmalle" soitolle. Pingiksen peluu osoittautui todella hauskaksi seurattavaksi - ainakin sen ollessa yhteydessä konserton soittamiseen. Tekisi mieli kuulla tämä ilman itse esitystä niin voisin sanoa musiikistakin paremmin. Huikatkaa jos jotain nauhoitetta tulee jossain vastaan!

Muutama arvio perjantain ratoksi

2009-01-23T19:07:00.003+02:00

Lau Naun tuoreehko käsintehty CD-R Ebony & Ivory ei ainakaan ulkoasunsa puolesta allekirjoittaneen silmiä hivele, vaikka lankakoristelu ideana ihan hauska onkin. Sisältö on kuitenkin tärkein. Levyn kaksi ensimmäistä raitaa ovat kokeilevan sekaisen oloisia mutta onneksi keskimmäinen veto, Kuoleman tappajan kuolema, alkaa jo päästä asiaan. Sen kaunis casiohenkinen loppusoitto tekee hienon intron todella hyvälle Hummani hei -coverille jota seuraa hauras ja kaunis instrumentaali Silmät. Sitten se jo loppuukin. Tämä on hieman turhauttavaa havaita, sillä ~18-minuuttinen epätasapainoinen kokonaisuus lähtee käyntiin vasta suhteellisen myöhään ja loppuu melkein heti kun ehtii herättää kuulijan kiinnostuksen.

Grey Parkin tehdasvalmisteinen mutta varsin koruton CD-R on jotain muuta kuin mitä olen heiltä tottunut kuulemaan. Tarjolla on varsin yhtenäistä, synteettistä ja jopa melodista pitkiin kuljetuksiin pohjaavaa musiikkia. Levyn saundi on tasapainoinen ja pehmeä, hengeltään vanha (siis ei missään analogisekvenssiretroilumielessä...) ja miellyttävä. Se jokin suurempi koukuttavuus tai hypnoottisuus loistaa poissaolollaan mutta kyseessä on joka tapauksessa suositeltava tuttavuus monenlaistenkin kuuntelutottumusten naisille ja miehille.

Aivan muunlaisesta musiikin parista kiinnostusta on lähiaikoina herättänyt Scornin todella synkkä ja bassovoimainen, dubstep-julkaisu (?) Stealth... Temaattisesti hyvää jatkoa viime aikoina esiintyneelle industrial metal -uudelleeninnostukselleni?

Ääni on vapaa!

2009-01-21T01:31:00.003+02:00

Toivottavasti yhden käden sormilla laskettavat lukijani eivät ole vielä vaipuneet syvään epätoivoon kirjoitustaukoni takia. Olen laiskuuteni lisäksi missannut viimeisen kuukauden ajalta kaikki konsertit ja tapahtumat (mm. Potlachin ja Experimental Eveningin) joten sanottavaakaan ei ole ollut. Tulevana viikonloppuna kivaa ääntä olisi tarjolla erityisesti Jyväskylässä . Helsingistäkin löytyy melskettä, ainakin lauantaina Korjaamolta .

Ihmisäänen pimeämpääkin (?) puolta loistavasti viime vuosina esilläpitänyt Suomen kurkkulaulajat ry järjesti 20.1. kaikille avoimen vapaan äänen illan Hakaniemessä. Illan vetäjinä toimivat Morten Abildsnes ja Pipa Paljakka jotka sekä kouluttivat osallistujia kurkkulaulun alkeissa että kävivät läpi tuvalaisen kurkkulaulun tyylejä ja tekniikoita. Kaksituntinen sujui loistavasti ja kurkkulaulukokemattomatkin saatiin hyvin mukaan oppimaan. Hyvin ohjatun tilaisuuden ilmapiiri antoi kurkkulaulukokemattomillekin riittävästi rohkeutta laulaa harjoituksia yksin koko joukon kuullen mikä on suomalaisissa tapahtumissa ehkä harvinaista. Osallistujaporukka oli mukavan heterogeeninen ja kaikki saivat varmasti jonkinlaisen omakohtaisen kokemuksen siitä, miten kurkkulaulu syntyy ja miten sitä voisi alkaa harjoittelemaan.

Noin tusinan ihmisen ringissä harjoitteleva porukka tuottaa todella jännittävää ääntä. Yhdessä ja yhtäaikaisesti pöydän ääressä tehtyihin harjoituksiin kuului niin apinamies-murahduksia, kummituskähinöitä kuin tasaista oo-vokaalin tuottoakin, ja kuten kuvitella saattaa, syntyvä äänimaisema on jotain sanoinkuvaamattoman omaperäistä. Ihmisiä kannustettiin harjoittelemaan laulua omalta korkeudeltaan mikä loi ihastuttavan dissonantin massan kaikkien päästyä vauhtiin hieman eri lähtösävelistä. Myöhemmin jokainen siirtyi omille nurkilleen treenaamaan harjoitusten pohjalta itselleen otollisinta tekniikkaa ja ohjaajat (apunaan myös yhdistyksen aktiivi Alfa Paajes) kävivät neuvomassa lyhyen yksityisopetuksen merkeissä. Tästä syntyi hauska ilmiö: kymmenen metrin päässä joku mörisee syvää oooöööyyy-mantraansa uudelleen ja uudelleen, toisaalla taas soi hiljainen kähistely ja toistuvat yritykset osua oikeille äänihuulille.

Innokas yhdistys on tuomassa kohta suomeen Tuva Kyzy -naisyhtyeen opastamaan uusia ja vanhoja kiinnostuneita kurkkulaulun saloihin ja mukaan pääsee ilman tähän astista kokemustakin. Tätä varten järjestetään kaksi esiopetteluiltaa ja varsinaista opetusta on tarjolla myös kahtena päivänä maaliskuussa. Koska tämänkin tapahtuminen on kiinni siitä likaisesta ja ikävästä asiasta nimeltä raha, ilmoittautujien määrä on paljolti se tekijä jonka avulla he päättävät voidaanko laulajia Tuvasta tuoda. Tarkemmat tiedot tuolta:

http://www.kurkkulaulajat.fi/index.php?lang=fin&top=01&sub=02

Suosittelen lämpimästi kaikille ihmislajiin kuuluville (ja osallistun tietty itsekin ellei pakottava este osu tielle) . Toivottavasti saadaan myös konsertti, Tuvan Tyttäret rulettaa!

Iltamat kujalla Kokoteatterissa 12.12.

2008-12-14T00:38:00.013+02:00

Populaarikulttuuriyhdistys Choruksen musiikkia ja näyttämätaidetta esitelleen Iltamat kujalla -minifestivaalin perjantai oli alun performanssia lukuun ottamatta omistettu musiikille. Viihtyisä Kokoteatteri tarjosi hyvät puitteet kaikin puolin hyvissä tunnelmissa olleelle tapahtumalle.

Ilta alkoi varsin hauskoissa merkeissä: blondiperuukkeihin laittautunut lähes identtinen korkokenkäkaksikko leipoi aulahuoneen lattialle piparkakkutaikinasta puolitoistametrisen Suomen. Lopuksi maamme hupeni pala palalta piparkakkumuottien avulla ja yleisökin pääsi mukaan kertaamaan kotimaamme maantiedettä kollektiivisen "missäs se-ja-se kaupunki olikaan?" -mietinnän myötä. Rohkeimmat tai nälkäisimmät uskaltautuivat myös syömään paloja Katri Kainulaisen ja Ella Tahkolahden kätten työstä.

Kuupuu soitti hyvän ja tunnelmaltaan suhteellisen moni-ilmeisen konsertin. Samplerista ja kaseteilta kumpusi taustoja joiden päälle Jonna Karanka lauloi ja soitti perinteisen delay-looppailun keinoin pillejä, tamburiineja ja joitain elektronisia leluvempeleitä. Kokoteatterin hiljainen, pimeä tila teki keikan seuraamisesta ja musiikkiin keskittymisestä tavallista mukavampaa. Kuupuun setti oli rauhallinen, paikoin jopa tunnelmaltaan synkkäkin ja sopivan mittainen. Jotain aiemmin havaitusta maagisuudesta jäi kuitenkin puuttumaan eikä keikka ehkä jää mieleen Kuupuun parhaimmistoon kuuluvana monelle muullekaan kuulijalle. Nämä nyt ovat tietysti aika fiilispohjaisia juttuja...

Vukin keikalle ehdin vasta ehkä muutaman alkubiisin mentyä ohi, mikä osoittautui odotettua valitettavammaksi. Kuunneltuani etukäteen pari kappaletta myspacesta arvelin, ettei tämä varmaan ole ihan minun juttuni ja päätin käydä tällä välin syömässä (1). Vuk sen sijaan osoittautui todella energiseksi, taitavaksi ja hyvin hauskaksi seurattavaksi. Hammond-urut sekä urkuharmooni tuottivat yhdessä sydäntälämmittäneen soinnin ja Janne Lastumäen kekseliäät, vähäeleiset perkussiot pitivät taustan elossa Vukin (pääsolistin alias) ja Loupinen laulujen viedessä suurimman huomion. Vukin vahva ääni tuntui venyvän helposti kolmannen viivan yläpuolelta pehmeään alttoon ja melodioiltaan veikeä, hiljaisesta fiilistelystä kunnon räyhäämiseen pystynyt keikka jätti hyvän fiiliksen loppuillaksi.

Shogun Kunitoki kuulosti sinänsä hyvältä ja meininki oli kohdallaan mutta jotenkin latistui tasaisesti loppua kohden. Kaverin kanssa päädyimme siihen lopputulokseen, etteivät biisit tai soitto sinänsä muuttuneet kovinkaan paljoa alusta, mutta tämäntyylinen meininki ei yksinään kanna kovin pitkään. Shogun Kunitokin kappaleissa tuntui kaikissa olevan se sama "juju" ja rakenteelliset ideat ja se alkaa jossain määrin puuduttaa kappalemäärän kasvaessa. Väliin olisi kaivannut jotain riittävän erilaista, että menon saisi uudelleen käyntiin samalla voimalla kuin ensimmäisiä kappaleita kuunnellessa. Nostatuksia voi loppujen lopuksi käyttää aika rajallisen määrän mikäli haluaa niiden vielä tempaavan mukaansa. Muisti on kuitenkin suhteellisen lyhyt, eli tuomalla väliin jotain toisella tavalla, toisenlaisilla rytmisillä tempuilla jne. etenevää materiaalia, pystyy samoja sinänsä hyvin toimivia ideoita taas pian hyödyntämään tehokkaasti.

(1) En ehkä malta olla mainostamatta lähikiinalaista, nimeltänsä muistaakseni Ravintola Chen. Mukavan ja nopean palvelun saattelema chilitofuannos oli maukas ja kevensi lompakkoa vain seitsemän euroa. Halavempaa ko falafeli, sano.

MeNaiset Sibelius-Akatemialla 8.12. (ja lyhyt kommentti WiOLin syyskonsertista)

2008-12-08T22:40:00.004+02:00

Kansanmusiikkiyhtye MeNaisten viisitoistavuotisjuhlakonsertti sujui odotetulla ammattitaidolla niin laulun kuin esiintymisenkin puolesta. Tunnelma oli suhteellisen välitön ja itse esitys paikoin jopa räikeän teatraalinen, hyvällä ja kiinnostavalla tavalla. Kappalevalikoima oli laaja ja käsitti niin "aidosti" perinteisiä lauluja kuin myös esiintyjäkuusikon omia sovituksia sekä rohkeaa ja kiinnostavaa ääni-improvisaatiota.

Konsertti alkoi yhtyeen taivalta kuvanneella kuvakavalkadilla jota ei tosin voi kuvata erityisen esteettiseksi elämykseksi. Kuvat olivat laadultaan heikohkoja (ehkä pääosin johtuen projisoinnista?) eikä osan taustavärinä käytetty ällöttävä violetti varsinaisesti auttanut asiaa. Pian kuitenkin päästiin itse musiikkiin. Ensimmäisen puoliskon mieleenpainuvimpia hetkiä oli Eila Hartikaisen voimakas, dramaattinen loihdinta (?) sekä esimerkiksi kaunis tradi Mari tyttö. Ääni-improvisaatio tai muu erikoinen äänenkäyttö oli sekä mukana muun laulun seassa että omana hienona osionaan. Luonnon-, ennen kaikkea lintujen äänistä, ammentanut improvisaatiokappale käytti hienosti kamarimusiikkisalin tilaa ja jäi kaikkea muuta kuin konserttiyleisöä hämmästyttäneen kuriositeetin rooliin. Vaikka ääntely oli pääsääntöisesti hiljaista ja yksinkertaista, mukaan mahtui melkein selkäpiitä karmivia määkyjä ja rääkäisyjä. Kappale myös eteni ja nousi lopussa takaisin laulettuun musiikkiin.

Toisessa osiossa esiintyjät palasivat lavalle kansallispuvuissa kenttänauhoituksista kootin äänikollaasin saattelemina ja loppu konsertista sujui omasta, ei-erityisen-asiantuntevasta näkökulmastani katsottuna perinteisempään suomalais-ugrilaiseen lauluun (miinus toki inkeriläiseen tradiin liitetyt modernimmat miestenpilkkauselementit!). Perinteisyys ei kuitenkaan ollut mikään pettymys vaan esitys oli vahvaa ja hienoa kuultavaa loppuun asti. Onneksi saimme vielä todella kauniin encore-kappaleen!

Vielä muutama sana toisenlaisesta tavasta käyttää ihmisääntä. Sekakuoro Wiipurilaisen Osakunnan Laulajat teki vaikutuksen 2.12. esittämällä muutamia upeasti soineita "minimalistisempia" kuorokappaleita. Sekä Urmas Sisaskin huikea kappale Oremus että perinteisestä Det är en ros utsprungen-joululaulusta (tunnetaan suomeksi paremmin nimellä Oi ruusu Iisain juuren) tehty liukuvan hidas sovitus hyötyivät todella kuoron suuresta koosta. Lähes 40-henkinen, ihmisjoukko pystyy luomaan erittäin uniikilla tavalla pehmeää, kaunista äänimassaa - tässä tapauksessa vielä erittäin hallitun kuuloisesti. Vaikka kirkko ei keikkapaikkana muuten sydäntä lämmittäisikään, tuppaavat ne usein olemaan akustisesti varsin mukavia tiloja. Konsertissa oli paljon muutakin hyvää, mm. Gustav Holstilta mutten sano tässä enempää. Paitsi kritiikkinä sen, että Plain Fade -jutut eivät kyllä avautuneet sitten millään keikkakokonaisuuden osiksi.

Suuri aika Kaapelilla 29.11.

2008-11-30T23:13:00.005+02:00

Tämä kirjoitus on lähinnä sivustakatselijan pikakatsaus. Istuskelin valtaosan ajasta joko levynmyyntipöydän takana tai sen vieressä jauhamassa epäolennaisuuksia, siis juuri kuten ne ihmiset joista yleensä valitan. Siis he ihmeelliset tapaukset, jotka tulevat keikoille mutta istuvat koko ajan baarin puolella juttelemassa. Tällä kertaa juttelun ja keikkojen suhde oli kuitenkin todella kummallinen. Kaapelin kellaritila on loistavan tunnelmallinen ja itse keikkapaikkana toimii yksi tämän kokoluokan jutuille riittävä, mutta kuitenkin loppujen lopuksi aika pieni huone. Kun kyseessä oli vielä valtaosin ambient, eikä esimerkiksi täysillä tuutattu melu tai vastaava, on itse yleisöllä aika suuri rooli tilan äänimailman luomisessa. Tällä kertaa paikalla oli hetkittäin aika paljonkin porukkaa, ja noin puolet heistä juttelivat salissa kuin missä tahansa perusbaarissa istuessaan. Musiikki, suurista kahdelle kankaalle projisoiduista visuaaleista huolimatta oli nyt ennen kaikkea taustamusiikin roolissa, ja on vaikea sanoa mitä järjestäjät ja soittajat ovat ajaneet takaa. Osa keikoista oli nimittäin erittäin pitkiä, reilusti toiselle tunnille venyviä, ja olisi vähintäänkin erikoista olettaa, että moni jaksaisi istua useampaa tällaista putkeen samana iltana. Idea on siis ollut kaiketi erilainen kuin perinteisemmissä 15-20min seteissä, jotka on yleensä tarkoitus kuunnella hiljaa keskittyen. Osa näistä jätti kuitenkin hieman venytetyn vaikutelman, sillä on aika hankalaa saada yli tuntia ääntä soljumaan hyvin ja kiinnostavasti yhteen ainakaan livenä.

Keikkojen välillä saatiin satunnaisia ilmoituksia ”äänikonferenssin” kulusta, mutta artisteja ei varsinaisesti spiikattu sisään. Mikäli seuraili eteisen puolelta, ei aina tajunnut milloin keikka alkoi ja DJ-soitto loppui, varsinkin kun puheensorina pysyi samanlaisena. Keikat ja tekniikka sujuivat aivan viimeistä settiä lukuun ottamatta mallikkaasti ja äänentoistokin pelasi mukavasti. Lopun ongelmatkaan eivät johtuneet tekniikasta vaan osuivat sen kuuluisan inhimillisen tekijän puolelle. Eipä sillä tuossa vaiheessa ollut enää niin paljoa väliä, sillä musiikkia oli kuultu jo enemmän kuin riittävästi yhden tapahtuman osalta.

Itse tila oli otettu hienosti käyttöön. Videoprojektiot tulivat lähes pimeässä huoneessa kahdelle kankaalle ja olivat erittäin mukavasti seurattavissa. Random Doctors VJ:t tekivät paikoin ihan huippuluokan työtä joka hakkasi mennen tullen perinteiset, usein kait artistien itsensä kyhäämät taustavideot. Esimerkiksi Rihmaston muutenkin oivallista keikkaa oli ilo seurata visuaalien liikkuessa hyvin tunnelman mukana. Keskeytyneen viimeisen esityksen talouskriisiuutisointiaiheinen kuvasto oli myös mieleenpainuvan hauska yksittäinen ajatus videopuolelta. Kiitoksia järjestäjille ja esiintyjille taas kerran onnistuneesta Studio Là-Bas:sta.

Kuvat: Mikko Valkonen

Kaunis päätös (?) konserttisarjalle: Lau Nau 27.11.

2008-11-27T20:52:00.008+02:00

Lau Nau (Laura Naukkarinen) ja Antti Tolvi tarjosivat varsin runsaslukuiselle yleisölle hienon konsertin Juuso Paason järjestämän Arabian kirjaston konserttisarjan viimeisessä osassa (tai viimeisin ainakin julisteesta pääteltynä). Lau Nau ja Antti Tolvi yhdistelivät kauniisti "vapaafolkille" tyypillisiä leluinstrumentteja yms. kilistimiä hyvin sävellettyihin, melodisesti kauniisiin kappaleisiin, joista ainakin osa lienee yhtyeen faneille entuudestaan tuttuja. Näistä hienona esimerkkinä mainittakoon musiikkivideokappale Painovoimaa, valoa.

Laura Naukkarinen soitti kauniin, hennosti soivan äänensä lisäksi kitaraa, ajoittaisia kilistimiä ja pillejä sekä todella hienossa Don Cherry-coverissa (1) pientä keyboardia. Antti Tolvi soitti - muiden pikkujuttujen lisäksi - huiluja, jotain mukavankuuloista pientä kielisoitinta ja ehkä kaikkein hienoimpana kitisevän, rahisevan kihisevää ääntä pitävää mikitettyä kelopuun pätkää jousella. Siis itse puuta, ei mitään siihen rakennettua soitinta tai vastaavaa! Vaikka pääpaino oli sävelletyssä, perinteisemmässä laulumusiikissa, ympärille rakennettu äänimaisema tuki kappaleita erittäin hyvin, eikä ekstrataiteilun tuntua laajasta äänivalikoimasta huolimatta tullut missään vaiheessa. Efektipuoli jäi onneksi lähinnä pedaalista saadun pitkän delayn varaan, joka Laura Naukkarisen ääntä kerratessaan sai aikaiseksi mukavia, harmonisesti aaltoilevia kerroksia. Keikan erikoisuutena oli coveri Tapio Rautavaaran Hummani hei -kappaleesta, ja se kuulosti ihan oikeasti todella hyvältä!

(1) Seesteinen kappale, jossa myös Antti Tolvi lauloi, on Alejandro Jodorowskyn elokuvasta Holy Mountain

Boring as Fuck 22.11.

2008-11-25T23:44:00.003+02:00

Viime lauantain Boring as Fuck -klubilla saimme ensin seurata 00130-gallerian videokoostetta. Täytyy myöntää, että tarkkailin kangasta aika sivusilmällä joten en oikein kehtaa mennä sanomaan videoista mitään (huonosti seurattuna eivät ainakaan säväyttäneet). Kantiksen lounaspuoli toimi kaiken kaikkiaan paikkana aika heikosti monestakin syystä. Ensinnäkin se on kirkkaine valaistuksineen kaikkea muuta kuin tunnelmallinen. Toiseksi, äänentoisto oli voimaton ja hiljainen – syy tähän liittyy kylläkin Kantikseen, tai oikeastaan rakennuksen asukkailta tulevien valitusten pelkoon, kuten joku ooooo-listalla tiesi kertoa. Kolmanneksi (kuten joku ehtikin Findustrialissa jo mainita), vaikka tila ei olekaan mikään pieni kellarinnurkka, voisi juttelun yrittää pitää edes hieman matalammalla tasolla keikkojen aikana. Jos äänentoisto olisi saanut huutaa tosissaan, olisi puhekin jäänyt häiritsevyysrajan alapuolelle, mutta nyt keikkoja taustoitti tasainen sorina.

Haaren keikka näytti jakavan mielipiteitä sähköpostilistoilla, ja itse kallistun lähinnä paljon toistellun mukava perusveto -mielipiteen kannalle. Ilman vahvaa äänentoistoa lyhyehkö (vaiko vain siltä tuntunut?) keikka jäi vaille erityistä vaikutusta laadukkaasta äänenteosta huolimatta.

Seuraavana esiintynyt Haeretici 7o74 (Niko Skorpio & Ovro) oli hyväntuoksuisten suitsukkeiden sävyttämine rituaalitunnelmointeineen paikoin ihan perusmiellyttävää ambientia, paikoin kuitenkin astetta kunnianhimoisempaa yritystä ja tavallista esitetympää settiä. Jotenkin heidän saundinsa ei kuitenkaan purrut minuun erityisen vahvasti vaikka joukossa oli ihan hienojakin hetkiä.

Yksin vetäessään Niko Skorpion setti toimi paremmin. Mukana oli tyylikkäitä biittejä ja meno oli kaiken kaikkiaan tunnelmallisempaa, joskin kokonaisilmeeltään edelleen hieman vaisua. Tähän vaikuttanee kyllä myös jo aiemmin parjattu, tylsän hiljaa pihissyt äänentoisto. Itse en myöskään ole pitkien puhejulistusten tai muidenkaan rituaalimantrojen suurin ystävä, mutta tämä on ehkä osana sitä henkilökohtaisten preferenssien tasoa joka tätä nykyä vetää minua muutenkin kauemmaksi dark ambientin/vast. maneereista. Ei siinä, maneerinsa ne muillakin tyylisuunnilla on...

Täytettä: muutamat levyarviot

2008-11-20T16:47:00.005+02:00

Sattumalta, kaverin luona uudestaan kuunteluun päätynyt australialaisen Halon Body of Light (Release, 2003) yllätti raskaudellaan ja kiinnostavuudellaan. Kuten olutsävyisissä kuuntelutunnelmissa useaan otteeseen totesimme, levy yhdistää hienosti vanhan teollisuusmetallin (Godflesh et al.) parhaita ajatuksia "sludgempaan",raskaan hajoavaan saundiin. Levy ei ole maratoneepos vaan juuri oikean mittainen, kunnollisesti sävelletyistä kappaleista koostuva kokonaisuus. Pitää ehdottomasti hankkia tämä jostain, kun en sitä näemmä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt tehdä.

Viime viikonloppuna mukaan tarttunut Kuupuun ja Jaskan (eli Jaakko Tolvi, kuten minulle nyt edellisen viestin tiimoilta kerrottiin) CD-R ei ole aivan keikan tasoinen yhtenäiseksi miellettävä matka, mutta silti ihan kelpo julkaisu. Tosin sanottakoon, että tämän kaltainen materiaali avautuu usein keikalla muutenkin paremmin, tai jotenkin tuntuu siltä, että kotona kuunnellessa pienemmätkin poikkeamat kuulee helpommin hajanaisuutena. Syy voi tosin olla omissa, hitaaseen etenemiseen ja jumitukseen mieltyneissä kuuntelutottumuksissakin... Ääni kaiken kaikkiaan on luonnollisen ja elävän kuuloista eikä pyrkimystä mihinkään tasaiseen ambientetenemiseen ole havaittavaissakaan, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla siirrytään kokeillen ja vauhdilla äänilähteistä toiseen. Useat lyhyistä tunnelmapaloista ovat todella miellyttäviä, jotkut mölyisemmät jumituskohdat sen sijaan kokonaisuutta ajatellen hieman hankalampia ymmärtää. Loppua kohden meininki rauhoittuu ja alkaa saada hypnottisempia, droonipohjaisempia sävyjä. Levylle ei ole merkitty nimeä, mutta se on vuodelta 2008 ja sisältää kappaleet Albiinobambi ja Kaappirausku.

Rene Kitan uusi, vapaista arkistolähteistä tehty miksaus Riot in the Commons oli paikoin suorastaan pelottavaa kuunneltavaa - ainakin lapuilla yön pimeinä tunteina nautittuna. Vaikea siitä on mitään muuta sanoa, mutta aika hämmentäviä hetkiä tähän miksaukseen kyllä mahtuu, yleisen häiriintyneisyyden ja häiritsevyyden lisäksi :).

Äänen lumoa Kantiksessa 15.11.

2008-11-16T01:52:00.021+02:00

Äänen lumo -klubi Kantiksen alakerrassa veti paikalle aika hienosti väkeä. Esiintyjiä oli neljä, kalja maksoi 3,20 ja väleissä soi niin vähäeleinen jazz kuin vanha hiphoppikin.

Tapahtuman avasi painijanaamarin taakse piiloutunut The Hoopo. Samplerista irtosi hauskuutta Spede-sitaateista ties mihin ja keikka kantoi aikansa ihan kohtuullisesti. Loppua kohden homma kuitenkin kääntyi tylsähköksi eikä kuulijalle ollut tarjolal mitään ihmeitä. Ihan mukava avaus kuitenkin, ei siinä.

Taneli Tuomisen saksofonisoolosta ei antaumusta puuttunut, minkä saattoi arvata jo hänen Arabian kirjastossa joitain viikkoja sitten antamansa esityksen perusteella. Sen jälkeen, kun yleisö luuli miehen puhaltaneen viimeiset henkäyksensä lattialla maaten, irtosi energiaa vielä soittimen vaihtoon ja erikoisen putken puhalteluun. Keikka oli sinänsä soolohenkeensä nähden varsin pitkä, mutta klubin tunnelma - ihmiset puhuivat sumeilematta keikkojen päälle tutun hiljaa keskittymisen sijaan - mahdollisti esityksen venymisen ilman väsyttävää lopunodotusfiilistä.

Sitten lavalle nousi Kuupuu ja Jaska. Pitkästä, pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että saundia tehdään livenä, äänilähteitä on paljon, niitä osataan käyttää ja lopputulos on äärettömän hieno. Keikka lähti suhteellisen nopeasti käyntiin ja Kuupuun nerokas Jonna Karanka yhdessä Jaskan (?; sivistykseni ei kanna pitkälle) kanssa loihti pian esiin erittäin hypnoottista, aidosti elävää ääntä jonka lähteenä oli niin samplet, pillit, rumpu tai kuin singing bowlkin. Mieleen tuli Alio Dien droonahtava toisto parhaimmillaan, mutta yhdistettynä rohkeaan kokeilevaan esitykseen. Loistosetti.

Menopankin räjäytti viimeinen, mutta kaikkea muuta kuin vähäisin akti joka osoitti, ettei Äänen lumossa rajoituta pelkkään taiteellisesti puolustettavampaan hienosteluun. Akahiljasen samplerista lähti pian niin hyvä meininki, etten muista sellaista kuulleeni sitten Synapscapen keikan vuonna 2005 (http://www.radiumclub.net/past.php). Hyvällä itseironialla liikkeellä olleen Akahiljasen vauhdikas ja mielettömän mukaansatempaava jytke toi paikoin mieleen Robin Storeyn (Rapoon) myöhäistuotannon ideat, mutta huomattavasti vähemmän jumittavassa hengessä. Taustamateriaalina toimi kaiketi niin tunnetumpi kuin vähemmän tunnettu tavara tanssimusiikista ties mihin ja samplerin soitto sujui loistavan käsityön hengessä. Kuinkahan usein Äänen lumon tapahtumissa yleisö intoutuu tanssimaan? Lopetan asiallisesti toteamalla, että ihan helvetin hyvää meininkiä alusta loppuun ja suuri kiitos aivan täysiä (tm) vetäneelle artistille.

HUOM! Kimmo Modig lisäsi CoSin sivuille kattavan kokoelman musiikkia tapahtumasta: charmofsound.org/media.html

Kuvien taiteellinen asettelu: bugittava blogspotin käyttöliittymä.

Suomalainen eksperimentalismi ahdingossa?

2008-11-13T00:47:00.006+02:00

Charm of Soundin sähköpostilistalla heräsi lähipäivinä keskustelua siitä, että Avanto-festivaaleilla ei tänä vuonna tulla näkemään perinteistä kaksi-iltaista klubia erikoisine musiikkiesityksineen. Vuosien varrellahan Avannossa ollaan kuultu niin sampleria ilman sampleja (japanista asti!) kuin suomalaisen kokeellisen äänen pioneereja sähkökvartetista lähtien. Tänä vuonna rahoitusvaikeuksista - mistäpä muustakaan - johtuen klubi jää pitämättä ja Avanto keskittyy elokuviin (kuvat Avannosta 2005).

Listalla manattiin jo suomalaisen kokeellisen musiikin kuolemaa, mutta kaipa kyseessä on, kuten eräs keskustelija mainitsikin, lähinnä paha isku 'alan' korkean profiilin esityksille. Kyllähän suomalaiset piuhanoisen soittelijat sekä korkeakouluopiskelijat edelleenkin tietyissä pienen piirin tilaisuuksissa ääntä tuottavat, mutta ainakin omasta näkökulmasta tämäkin skene voisi olla vielä aktiivisempi. Mainitsinko jo, että haluan Improvhelsingin takaisin? Toive on tuskin kovin poikkeuksellinen, mutta voi toki olla, että tilanne on tosiasiassa parempi kuin kymmenen vuotta sitten. Joka tapauksessa olisi hyvä, että joku tapahtuma tarjoaisi niille tavallisille tallaajille - joita ihmiset tietysti ovat kunnes valaistuvat äänen lumosta - mahdollisuuden kuulla jotain erilaista. Harva kuitenkaan löytää itseään kellarikeikoille.

Keskityn itse(kin) toistaiseksi lähinnä vinkumaan blogissa sen sijaan että tekisin asialle jotain. Tarkoitus olisi, on pitkään ollut ja tulee ehkä pitkään vain olemaankin. Ehkä Taival Ambient -lafkan kautta järjestämme jotain ainakin ambientin puolelta tulevaisuudessa (vaikkei välttämättä mitään niin kokeellista kuin tässä olisi toiveena), mutta toivottavasti jotkut aikaansaavammat yksilöt saisivat hihansa käärittyä nyt nopeammin kuin me, jotka lähinnä seuraamme toiveikkaina vierestä. Niin, ja kiitos kaikille teille jotka olette tähänastiset keikat järkänneet. Ilman niitä omakin musiikillinen kokemusmaailmani olisi jäänyt paljon köyhemmäksi.

P.S. Mikähän on tilanne Helsingin ulkopuolella, mikäli emme laske mukaan esimerkiksi selkeämmin dark ambient/industrial/vast. -touhuilua? Onko keikkoja?

Graafista ääntä - Andrei Smirnov Helsingissä

2008-11-10T17:21:00.011+02:00

Tiesitkö, että vuonna 1922 Bakun kaupungissa Neuvostoliitossa esitettiin teos, jonka soittimina ja soittajina toimi koko kaupungin tehtaiden pillit, joukko kuoroja, koko Kaspianmeren laivaston sumutorvet, tykistöjä ja kokonaisia jalkaväkirykmenttejä? Tämän suuruudenhulluudessaan omaa luokkaansa olleen esityksen, nimeltään Simfoniya gudkov (Tehtaanpillien sinfonia), taustalla oli neuvostoliittolainen säveltäjä sekä musiikin ja äänen monilahjakkuus Arseni Avramov. Hän oli elokuvaäänen pioneereja ja kehitti tekniikan jolla ääntä voitiin tuottaa suoraan magneettinauhalle piirtämällä. Tästä ja monesta muusta varhaisesta neuvostoliittolaisesta äänen ja kuvan integraatiotekniikasta Theremin-instituutin tutkija Andrei Smirnov piti inspiroivan esityksen Sibelius-Akatemialla 6.11.

Graafinen ääni viittaa erilaisiin tapoihin, joilla musiikkia pyrittiin tuottamaan (yleensä) filmille optisesti tai muuten luettavaksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut vain projektista, jolla elokuviin ja animaatioihin voitaisiin tuottaa taustamusiikia, vaan monella alan avantgardistisista neroista oli huomattavasti kunnianhimoisempi tavoite: tuottaa uusia soittimia tai uusi rajoitteista vapaa tapa tehdä musiikkia äärettömän laajalla skaalalla vailla eri soitinten rakenteen luomia tonaalisia kahleita. Kenties upein ajatus löytyi eräältä, joka visioi alkuaineiden jaksollisen järjestelmän pohjalta luotavaa soitinten/äänen värin jaksollista järjestelmää, jonka uusi äänisynteesi nyt mahdollistaisi. Minkälainen soitin olisi esimerkiksi tarkalleen fagotin ja oboen välissä?

Esityksessä nähtiin ja kuultiin lukuisia musiikkinäytteitä, jotka koostuivat lähinnä tunnettujen klassisten teosten versioinneista uusille tekniikoille. Itse ääni oli yleensä soinniltaan rahisevan pehmeää mutta kaunista ja suhteellisen selkeää. Se oli kaiken kaikkiaan varsinaista mannaa vanhan syntikkaäänen ystäville ja monessa kohtaa pystyi aistimaan miten hienon loopin tai droonin tällaisesta voisikaan saada...

Kuvassa Evgeny Sholpon Variofon-nimiselle laitteelle leikattuja levyjä.

Illan päätteeksi Smirnov sekä joukko (oletettavasti) akatemialaisia opettajia ja oppilaita soittivat viiden laptopin ja usean käden liikkeisiin reagoivan sensorin avulla pienen konsertin. Kenties Smirnovin workshopissa tehdyin laittein saatiin hauskasti väänneltyä niin ihmispuhetta, kuin perinteistä bitinmurskaustakin erilaisilla pohjaäänillä. Jonkin laitteen poimima sähkösärinä häiritsi kuitenkin aika ikävästi, eikä soitolla tuntunut muutenkaan olevan kovin harkittua päämäärää. Mukava päätös esitykselle joka tapauksessa.

Lyhyt keikkaraportti: Grey Park, PS ja Kosmoplovci 27.10.

2008-11-10T14:37:00.011+02:00

Heti alkuun täytyy tunnustaa, että pamahdin aika pystymetsästä paikalle, eli Grey Parkia lukuun ottamatta en ole aivan varma kuka loppujen lopuksi olikaan kuka. Käytän siksi tässä varmuuden vuoksi artisteista selkeitä nimiä: Toinen keikka ja Kosmoplovci-sekä-ehkä-joku-muu-tyyppi. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan kaiketi osaa suomea, joten toivottavasti vältyn loukkaamasta ketään.

Grey Park soitti minun onnekseni varsin hillittyä, miellyttävää hälyä ja neljän hengen poppoo eri äänilähteineen (nauhoista laptopiin ja muuhun perustavaraan) loihti esiin todella eläväistä, seurattavaa ja tunnelmallista ääntä. Huonosti sijoitettu, koko huoneen sähköt katkaiseva valokatkaisin mahdollisti erään australialaisen (?) vieraan lyhyen osallistumisen settiin. Mukaan tarttui myös 267 Lattaajjaa -sarjan kotikutoinen CD-R A Final Exam for a Agent, jolla Grey Park tuntuu olevan liikkellä suhteellisen viihteellisessä hengessä (sis. mm. Matti Nykäs-coverin!) . Levylle mahtuu kyllä muutama mielekkäämpikin raita, eikä sen hankkiminen montaa euroa lompakkoa keventänyt.

Toinen keikka ei oikein auennut. Laptopista kantautui hiljaisella volyymillä ihan mukavaa päännyökytystavaraa kivoin nintendosaundein mutta sellaisen kuunteleminen ilman mitään liven, improvisaation tai muun tuntua hiljaa lattialla istuen ei ole kovin kiinnostavaa muutamaa ensiminuuttia kauemmin.

Kosmoplovci-sekä-ehkä-joku-muu-tyyppi alkoi ihan kohtuullisella, teollisella ja synteettislähtöisemmällä hälyllä mutta Murphyn laki puuttui pian peliin: ensin kärähti toinen kaiutin, sitten vahvistin alkoi vängätä vastaan. Pariin kertaan uudelleen aloitettu keikka ei dark ambientahtavan saundinsa puolesta viehättänyt allekirjoittanutta kovin paljoa muutenkaan, mutta tässä saattaa olla kyse paljolti henkilökohtaisista preferensseistäkin. Vaikea kuitenkaan arvioida, sillä toimivalla kalustolla olisi kuuntelukokemuksesta voinut saada huomattavasti enemmän irti.

Itse keikkapaikka, entisen tai tulevan taidegallerian kellari Oksasenkadulla, oli pienestä koostaan huolimatta aika tunnelmallinen ja underground-henkeä puhkuva paikka jossa sopisi näkevän tällaista osastoa jatkossakin. Olisi muutenkin mukava nähdä lisää tällaisia pieniä keikkoja järjestettävän, varsinkin kun Improvhelsingistäkään ei ole kuultu enää aikoihin...

P.S. Grey Parkin voi nähdä seuraavan kerran ainakin Juuso Paason järkkäämässä konserttisarjassa Arabian kirjastolla 13.11. klo 19. Vapaa pääsy.

Ääntä vailla suuntaa

2008-11-10T12:35:00.003+02:00

Kolmen kansanmusiikkiammattilaisen, videotaiteilija Kati Åbergin sekä live-elektroniikasta vastanneen Marko Myöhäsen yhteinen, ääntä ja liikkuvaa kuvaa yhdistänyt konsertti Suunta ei paljoa säväyttänyt. Vaikka Anna-Kaisa Liedeksen loistava äänityö paikoin saikin hyvää tukea Kristiina Ilmoselta ja Timo Väänäsen sähkökanteleelta, jäi kokonaisuus hajanaiseksi ja nimensä vastaisesti lähinnä suuntaa vailla olevaksi taustavideoilla höystetyksi temppuiluksi äänilähteiden viidakossa. Tämä kirjoitus perustuu sunnuntain 9.11.esitykseen.

Kristiina Ilmosen soitinrepertuaarista löytyi kaikkea mahdollista tuulikelloista huiluihin minkä lisäksi hän myös hienosti laulaen, koristen ja muristen tuki Liedeksen äänenkäyttöä. Timo Väänänen vietti suurimman osan aikaa sähkökanteleen takana, jota hän milloin hiljaa hieroen, milloin näppäilen tai e-bow'lla* vinguttaen soitti, enimmäkseen muun äänen tueksi. Taustalle heijastuva Åbergin videomateriaali jakautui yhden suuren, esiintyjien taustalla olevan kankaan lisäksi kahdelle sivussa olevalle, nokkelasti pyöreälle lisäkankaalle. Koko äänimateriaali kulki prosessoinnin läpi ja tämä tarkoitti lähinnä hienon ja pehmeän reverb-kaiun lisäksi muita perinteisiä kikkoja väärinpäinkäännetyistä kaiuista erilaiseen puhe- tai lauluäänen sotkemiseen. Lisänä lavalla oli suuri, ehkä jopa kolmimetrinen, ”kantele” jonka suurista kielistä lähti tyylikäs, pehmeähkö kumina.

Itse konsertin suurimmaksi kompastuskiveksi muodostui tasapainoilu soitinmäärän, kokeellisuuden ja musiikillisen kiinnostavuuden välillä. Vaikka soitinkokoelma oli mittava, on moni niistä ikävä kyllä varsinaisen kliseen asemassa ainakin elektronisen musiikin puolella, ja vaikka ylipuhalletut folkkihenkiset huilut, tuulikellot ja etniset kilistimet sinänsä voivatkin tuoda oikein käytettynä hienoa tunnelmaa, tuli tällä kertaa sellainen olo, että määrä korvaa harkitsevuuden. Koska kaikki vielä syötettiin suureen kaikuun, toi äänimaailma usein mieleen varsin keskinkertaisen luontodokumentin taustamusisoinnit. Äänieksperimentaatio ja laulu oli tyylikästä ja taitavaa – muuta tuskin voi Liedeksen tähdittämältä kokoonpanolta odottaakaan – mutta se jäi usein yksittäisten kuriositeettien lyhyeksi käsittelyksi. Vajaan tunnin mittaiseen konserttiin oli upotettu musiikkia hiljaisesta maiskuttelusta postrockahtaviin e-bow-kantelehehkutteluihin ja “kohtausten” välinen linkki oli usein väkinäinen.

Moni hienosti alkanut tunnelmointi joko jäi turhan lyhyeksi tai juoksi liian vauhdilla huippukohtaansa . Erityisenä miinuksena mainittakoon - esityksen kannalta kylläkin hienosti lavan takaosaan sijoitettu - singing bowleista ja suurista, katosta riippuvista teollisista, jättimäisten sirkkelinterien näköisistä metallirinkuloista ääntä ammentanut osio: vailla mitään havaittavissa olevaa ideaa Liedes lähinnä kalisteli, ainoastaan hetkittäin soitti, pöydällistä kulhoja, joista olisi varmasti saanut upean yhteissoinnin hieman harkintaa käyttäen. Tämä yhdistettynä kylläkin kiinnostavasti kumisseiden metallirinkuloiden rauhalliseen takomiseen sai aikaan sekasotkun, joka muistutti lähinnä, että kivahan se on erilaisten äänilähteiden kanssa leikkiä, vieläpä kun on taustavideo ja hienot valotkin. Äänimaailmassa kaiken kaikkiaan oli aika paljon sellaista, mikä on ollut väsynyttä peruskauraa toisaalla jo yli vuosikymmenen (elektronisen musiikin, erityisesti ambientin, puolella) eikä siksi jaksa itsessään viehättää vaikka mukaan on tuotukin hieman uutta ihmisäänen luovan käytön puolelta.

Videotyö sen sijaan nousi alun tyypillisten luontokuvien ja satunnaisilta tuntuvien linkkien jälkeen muutamiin todella hienoihin hetkiin ja osuviin rinnastuksiin. Mikki Hiiri -siluetti yhdistettynä helvetin lieskoihin sai huomion heräämään ja myöhemmin Äberg toi mukaan muutamia emotionaalisesti vahvoja kuvankäyttöjä esimerkiksi SKS:n arkistosta kaivettuja itkijänaiskuvia hyödyntäen. Lopun upea tummasävyinen talo ja katu vaihtui tavallaan hyvin arkeen, vaikka toisaalta lopun voi nähdä myös hieman latistavana. Tämä jakanee mielipiteitä, mutta Åbergin työssä on silti Suuntaa ajatellen vähiten moitittavaa, vaikken sitäkään erityisen ihmeelliseksi voi kehua.

Suunta ei sisältänyt mitään erityisen kärsivällistä tai hienovaraista vaan lähes kaikki temput marssitettiin showmaisesti nopeasti esiin ja pois seuraavan tieltä. Tuskin kolminkertainen esitysaikakaan olisi riittänyt tekemään tästä harkitun oloista, saati sitten vaikuttavaa esitystä. Yleisön aplodeerauskaan ei tuntunut heijastavan erityisen suurta haltioituneisuutta.

*E-bow on pieni, yleensä sähkökitaran kanssa käytettävä laite joka saa kielen värisemään tasaisesti. Tämä tuottaa pysyvän ja tavallaan ujeltavan äänen.