maanantai 8. joulukuuta 2008

MeNaiset Sibelius-Akatemialla 8.12. (ja lyhyt kommentti WiOLin syyskonsertista)


Kansanmusiikkiyhtye MeNaisten viisitoistavuotisjuhlakonsertti sujui odotetulla ammattitaidolla niin laulun kuin esiintymisenkin puolesta. Tunnelma oli suhteellisen välitön ja itse esitys paikoin jopa räikeän teatraalinen, hyvällä ja kiinnostavalla tavalla. Kappalevalikoima oli laaja ja käsitti niin "aidosti" perinteisiä lauluja kuin myös esiintyjäkuusikon omia sovituksia sekä rohkeaa ja kiinnostavaa ääni-improvisaatiota.

Konsertti alkoi yhtyeen taivalta kuvanneella kuvakavalkadilla jota ei tosin voi kuvata erityisen esteettiseksi elämykseksi. Kuvat olivat laadultaan heikohkoja (ehkä pääosin johtuen projisoinnista?) eikä osan taustavärinä käytetty ällöttävä violetti varsinaisesti auttanut asiaa. Pian kuitenkin päästiin itse musiikkiin. Ensimmäisen puoliskon mieleenpainuvimpia hetkiä oli Eila Hartikaisen voimakas, dramaattinen loihdinta (?) sekä esimerkiksi kaunis tradi Mari tyttö. Ääni-improvisaatio tai muu erikoinen äänenkäyttö oli sekä mukana muun laulun seassa että omana hienona osionaan. Luonnon-, ennen kaikkea lintujen äänistä, ammentanut improvisaatiokappale käytti hienosti kamarimusiikkisalin tilaa ja jäi kaikkea muuta kuin konserttiyleisöä hämmästyttäneen kuriositeetin rooliin. Vaikka ääntely oli pääsääntöisesti hiljaista ja yksinkertaista, mukaan mahtui melkein selkäpiitä karmivia määkyjä ja rääkäisyjä. Kappale myös eteni ja nousi lopussa takaisin laulettuun musiikkiin.

Toisessa osiossa esiintyjät palasivat lavalle kansallispuvuissa kenttänauhoituksista kootin äänikollaasin saattelemina ja loppu konsertista sujui omasta, ei-erityisen-asiantuntevasta näkökulmastani katsottuna perinteisempään suomalais-ugrilaiseen lauluun (miinus toki inkeriläiseen tradiin liitetyt modernimmat miestenpilkkauselementit!). Perinteisyys ei kuitenkaan ollut mikään pettymys vaan esitys oli vahvaa ja hienoa kuultavaa loppuun asti. Onneksi saimme vielä todella kauniin encore-kappaleen!

Vielä muutama sana toisenlaisesta tavasta käyttää ihmisääntä. Sekakuoro Wiipurilaisen Osakunnan Laulajat teki vaikutuksen 2.12. esittämällä muutamia upeasti soineita "minimalistisempia" kuorokappaleita. Sekä Urmas Sisaskin huikea kappale Oremus että perinteisestä Det är en ros utsprungen-joululaulusta (tunnetaan suomeksi paremmin nimellä Oi ruusu Iisain juuren) tehty liukuvan hidas sovitus hyötyivät todella kuoron suuresta koosta. Lähes 40-henkinen, ihmisjoukko pystyy luomaan erittäin uniikilla tavalla pehmeää, kaunista äänimassaa - tässä tapauksessa vielä erittäin hallitun kuuloisesti. Vaikka kirkko ei keikkapaikkana muuten sydäntä lämmittäisikään, tuppaavat ne usein olemaan akustisesti varsin mukavia tiloja. Konsertissa oli paljon muutakin hyvää, mm. Gustav Holstilta mutten sano tässä enempää. Paitsi kritiikkinä sen, että Plain Fade -jutut eivät kyllä avautuneet sitten millään keikkakokonaisuuden osiksi.

Ei kommentteja: